Elämäni kaksitoista parasta minuuttia (osat IX & X)

Mieskunto sen kuin kasvaa kohisten. Tällä kertaa olemme päässeet käsittelemään jo kappaleita, jotka ylittävät kaikessa loogisuudessaan järjellisen sietokyvyn rajat. Tai ehkä sitten ei; kuka muuten meni ja päätti, että kappaleen pitää kestää vain ja ainoastaan kolme ja puoli minuuttia. Kukaan ei ole koskaan uskaltanut tehdä 45 minuutin kipaletta ja sitten sitä olisi vielä soitettu radiossa. Sepä vasta olisikin jotain!

Ensimmäisenä otamme käsittelyyn vanhan tutun eli Patti Smithin kappaleen Constantine's Dream. Kyseinen biisihän löytyy daamin tuoreimmalta levykäiseltä, siis Bangalta. Vaikeahan tätä on edes pitää varsinaisesti "oikeana" biisinä, sillä kyseessä on mielestäni enempi lausuttua runoutta hyvän musiikin säestyksellä. Noh, Patti on tehnyt koko uransa mitä uskomattominta työtä musiikin ja runouden yhdistelemisessä, joten kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että tämä kymmenminuuttinen (ja jopa surrealistinen) tajunnanräjäyttäjä päättää muutenkin niin hienon albumikokonaisuuden. Tokihan sitä seuraa vielä Neil Young -cover After the Gold Rush, mutta tajuatte varmaankin, mitä oikein ajan takaa...

Seuraavaksi on vuorossa vanha kunnon koukkunokka aka Bob Dylan. Jos urasi on kestänyt viitisenkymmentä vuotta ja vuorossa on kaiken kaikkiaan 35. hengentuotteesi, niin todennäköisesti yleisö odottaa aikaansaannoksiasi henkeään pidätellen - eikä niinkään ilosta vaan pelosta. Mutta pelko pois! Kyseessä on uskomaton levy, puhun tietenkin Tempestistä. Varsinkin nimikappale onnistuu sykähdyttämään allekirjoittanutta, eikä vähiten liki vartin kestonsa takia. Kipale kertoo luonnollisesti Titanicin uppoamisesta eikä Shakespearen runoiluista, kuten joku voisi hyvin kuvitella. Levyä on jopa ehditty veikkailla herran viimeiseksi, mutta miten hieno joutsenlaulu tämä sitten lopulta olisikaan...