sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Naisista, kaloista ja kaikesta

Kerääntykää ympärilleni lapset, niin Papa kertoo teille muutamia tosiasioita elämästä:

Ensinnäkin. Naisten pyydystäminen on kuin yrittäisi saada kalan. Istut veneessä. Olet heittänyt vieheesi veteen. Tämän jälkeen olet nostanut jalkasi veneesi laidalle. Korkkaat kenties jopa yhden oluen. Kalastajanlakki valuu silmillesi, joita peittävät aurinkolasit. Aurinko porottaa. Hörppäät hieman oluttasi. Nukahdat.

Yhtäkkiä kala syö. Nostat sen innoissasi ylös. Valitettavasti sintti on kuitenkin niin pieni, ettei siitä oikein meinaa saada kunnon illallista. Heität sen takaisin. Kasvakoon. Lasket vieheen veteen. Vaivut pikkuhiljaa uudestaan uneen.

Mitä? Kala syö heti toistamiseen. Nostat saaliisi veneeseen - ja kas! - tällä kertaa se onkin huomattavasti isompi vonkale. Tästä taitaa jo saada ihan kivan aterian perunan ja tillin kera. Päivä on pelastettu. Olutta on.

perjantai 25. marraskuuta 2011

50 Words for Snow

Ja tulihan se Kate Bushin uutukainen vihdoin ja viimein sieltä! Minä perkele olin vain ehtinyt spoilaamaan sen vähäisenkin nautinnon, mitä levy olisi voinut tarjota, kuuntelemalla sitä ennakkoon Nytin sivuilta. Mutta joka tapauksessa olisin sen kuitenkin hankkinut itselleni, vaikka albumi olisi paljastunut kuinka kehnoksi tahansa.

Eikä se yhtään huono ole. Se on vain samalla tavalla "vähemmän hyvä" kuin Tori Amoksen viimeisin levykokonaisuus Night of Hunters. Enempi taidetta, vähempi musiikkia. Musiikkilehdistö on tapansa mukaisesti totta kai haltioissaan. Ihme homma, että he niin kovasti vihaavat Metallican Lulua, mutta rakastavat silti Kate Bushia. Suutari pysyköön lestissään?

Myönnän, että odotukseni olivat pikkaisen korkealla Director's Cutin jälkeen - josta olenkin kertonut enemmän aiemmin. Kyseessä oleva platta on kuin Aerialin kakkoslevykäinen, joka toimii huomattavasti paremmin kokonaistaideteoksena kuin yksittäisinä biiseinä. Mutta nyt puuttuu täysin se ensimmäinen levyllinen niitä hittejä ja sinkkuja. What a bummer!

Onhan mukaan saatu Katen omaa poikaa laulamaan sekä Elton Johnia että Stephen Fryta feattaamaan. Tunnelma risteilee jossakin Lumiukon "Walking in the Airin" ja Tenavien joulun välillä. Levyn eka sinkkulohkaisu Wild Man onkin sitten se ainoa yhtään menevämpi biisi - ja ehkä samalla myös koko platan paras. Hyvänä esimerkkinä levystä käykin nimibiisi, jolla Fry luettelee viisikymmentä sanaa lumelle. Ketä kiinnostaa!

Levyn paras hetki onkin valitettavasti se, kun hän lausuu viidennenkymmenennen: "Snow". Taiteena täydet viisi tähteä, mutta musiikkina...

50 Words for Snow

***

The Thing

Oletko koskaan miettinyt vaihtoehtoa, rakas lukijani, etten olisikaan sitä, miltä vaikutan. Että en olisikaan ihminen, vaan humanoidi. Humanoidi, joka vain esiintyisi ihmisenä. Tai kenties sinä et olekaan ihminen; ehkäpä se oletkin juuri sinä, joka tässä on se humanoidi - mutta et vain tiedä sitä itse. "Sen on pakko olla toinen meistä."

Näin paranoidisiin tunnelmiin tiivistyy hyvin The Thingin perusolettama. Sekä sen alkuperäisen Who Goes There? -novellin (jonka on kirjoittanut tuikituntematon heppu nimeltään John W. Campbell) että molempien siitä tehtyjen elokuvasovitusten (joiden kummankin nimi sattuu olemaan sama). Onhan siitä tehty kolmaskin leffa joskus viisikymmentäluvulla, mutta sitä tuskin kukaan on edes nähnyt - joten jätän sen suosiolla väliin.

The Thingistä monelle tullee varmasti ensimmäisenä mieleen Kurt Russell - ja mikäs siinä! Kuinka moni voi kuitenkaan myöntää, että olisi varsinaisesti lukenut kyseisen pätkän. Itse olikin pakko kaivaa kirjaston kätköistä se alkuperäinen novelli - vaiko peräti lyhytromaani? - jotta saisin jonkinlaista perspektiiviä tähän kauhupätkien kauhupätkään. Ja ei se yhtään hullumpi ollut, kun ottaa huomioon, että juttu on julkaistu jo niinkin varhain kuin vuonna 1938.

Ja koska Hollowoodista puuttuu nykyään tyystin tuoreet ideat, niin on pakko sitten käydä ryöstelemässä hautoja: Tällä kertaa sieltä kaivettiin esiin muotoamuuttava muukalainen. Pääosaan vaihdettiin nainen (Mary Elizabeth Winstead, jonka jotkut muistanevat Scott Pilgrimistä). Ja koko juttu päivitettiin 2010-luvulle - inhoja 3D-efektejä tietenkään unohtamatta, yökötys!

Hitto, parasta koko leffassa olivat ne norjalaiset. Puolestani vaikka koko filmi olisi voitu tehdä norjankielellä tunnelman siitä yhtään kärsimättä.

The Thing (2011)
***

John W. Campbell: Olento
***

torstai 17. marraskuuta 2011

Lunta tupaan!

"Potilaalle määrätään yksi levyllinen Kate Bushin uutta 50 Words for Snow -albumia nautittavaksi ulkoisesti. Nauttiminen tapahtuu korvakäytävien välityksellä. Suositellaan otettavaksi lasillisen lämmintä maitoa kanssa. Maksimikäyttösuositus on kaksi kuuntelukertaa per päivä. Jos potilas huomaa silmien sulkeutumista tai muita väsymykseen viittaavia oireita, kuuntelua ei tarvitse lopettaa kesken. Riittää, että antaa levyn soida loppuun asti."

Tuntuu kieltämättä hieman kummalliselta "arvostella" jotakin CD:tä, ennen kuin se on omassa levyhyllyssä - tai että se olisi ylipäätänsä edes vielä ilmestynyt. Tehdään nyt kuitenkin pieni poikkeus ja leikitään ihkaoikeaa musiikkijournalistia. Lupaan tietenkin palata kyseiseen plattaan, kunhan se vain luukusta kolahtaa... (Kenties sieltä tulee samalla jopa lunta!)

Motto

Rainer Maria Rilke:

“Confess to yourself in the deepest hour of the night whether you would have to die if you were forbidden to write. Dig deep into your heart, where the answer spreads its roots in your being, and ask yourself solemnly, Must I write?”

Minä:

"Jos en olisi kirjoittaja, olisin murhaaja."

maanantai 14. marraskuuta 2011

Star Wars 3D

Kun kävin katsomassa viime perjantaina Tennispalatsissa elokuvaa Clash of the 300 Immortal Titans, niin sitä ennen näytettiin traileri tulevasta, kolmiulotteisesta Tähtien sodasta. Tunsin itseni taas 15-vuotiaaksi pojaksi, joka teki esitelmän äidinkielen tunnille kyseisistä leffoista ja joille Star Wars oli parasta, mitä koskaan oli ollut tai tulisi ikinä olemaan.

Koska George Lucas tunnetusti tykkää uudesta teknologiasta, niin olihan tämä jo suhteellisen odotettua. Milloinhan Tarut sormusten herrasta nähdään myös valkokankaalla 3D:nä? Nythän pitäisi olla jopa niiden 10-vuotisjuhlavuosi... Ja koska Lucas myös pitää vanhojen filmiensä sormeilusta kaikkien lukuisten faniensa iloksi, niin uusissa episodeissakin on luvassa jotakin ihan uutta:

Ensimmäiseksi Yodan pitäisi olla kokonaan tehty tietokoneella, kun se vielä ensimmäisessä osassa oli karsea nukke. Toisekseen Jar Jar Binks on nyt korvattu Dave Chappellella, mikä oli jo Lucasin alkuperäinen visio, mutta joka oli kai liian hankalaa toteuttaa ekalla kerralla. Kolmanneksi Pimeän uhan pitäisi sisältää 30 sekuntia ennennäkemätöntä materiaalia, jossa Anakin Skywalker tallaa Jabba the Hutin hännän päälle. En jaksaisi millään odottaa!

Jos nyt saisin katsoa kaikki kuusi elokuvaa heti putkeen, niin nuolisin vaikka wookieta. Tai sitten pussaisin Jar Jar - noh, ehken sittenkään.

Martha Washington

"Antakaa minulle vapaus - tai antakaa minulle kuolema!"

Suurin piirtein näin alkaa Frank Millerin kirjoittama sekä Dave Gibbonsin kuvittama kertomus Martha Washingtonista. (Ei siitä Yhdysvaltain ensimmäisen presidentin vaimosta.) Kyseessä on nuori, musta ja kalju nainen, jonka korvassa killuu rauhanmerkki ja joka tykkää pukeutua Amerikan lippuun.

Millerhän muistetaan parhaiten sekä Sin Citystä että 300-sarjakuvasta, joista molemmista on jopa tehty Hollywood-tuotannot. Gibbons taas on kuvittanut niinkin tuikituntemattoman sarjakuvaromaanin kuin Vartijat - Watchmen. Tarvitseeko minun enempää sanoa?

Jos nyt sanon kuitenkin. Marthan odysseia, joka pitää sisällään 100 vuotta fiktiivistä aikaa, noin parikymmentä vuotta todellista aikaa ja käsittää kuutisensataa sivua kuutena eri kirjana, on nyt koottu yhteen niteeseen. Eikä teoksen nimi ole enempää eikä vähempää kuin The Life and Times of Martha Washington in the Twenty-First Century. Kirjan julkaisseelta Dark Horselta tätä voisi pitää jo jonkinlaisena kulttuuritekona.

Ensimmäinen osa Give Me Liberty alkaa Marthan syntymällä ja viimeinen Martha Washington Dies päättyy luonnollisesti sankarittaren kuolemaan. Siinä välissä Martha ehtii viettää syntymäpäiviä (Happy Birthday MW), lähteä sotaan (MW Goes to War), kadota avaruuteen (MW Stranded in Space) sekä pelastaa koko maailman (MW Saves the World).

Näistä ensimmäinen osa on omaa luokkaansa kuvituksensa mutta aivan erityisesti kerronnansa puolesta. Siitä meno sitten kovenee, kun taas tunnelma hieman latistuu. Jos Frank vain olisi jatkanut Libertyssä aloittamaansa linjaa, niin kyseessä olisi voinut olla seuraava Vartijat. Mutta meininki lähti kuitenkin pikkaisen eri teille - tästä voinee osittain syyttää myös Davea, joka käsittääkseni ei enää halunnut tehdä toista Watchmenia.

Give Me Liberty
*****

Martha Washington Goes to War / Saves the World
****

Happy Birthday Martha Washington / Stranded in Space / Dies
***

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Provo

Myönnän joskus provosoivani ihan tarkoituksellisesti:

Tänään esim. väitin tunnilla, että Keats on runouden huippu eikä hänen jälkeensä ole tullut mitään uutta. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa; onhan meillä sentään sekä Eliot että Ginsberg.

Mutta se on vain sama asia, kun joku sanoo puhekuplien sekä kaikkitietävän kertojan olevan passé sarjakuvissa. Hitto, jos se minusta olisi kiinni, niin sarjiksissa teksti kulkisi vielä kuvien alla...

Tänään

Koulun kaunein gimma tuli tänään juttelemaan mulle hississä.

Vähänkö mä oon onnellinen!

[^_^]

torstai 10. marraskuuta 2011

How silly is me!

Tämä tarina on tosi:

Olin tänään eräällä kurssilla. Eräs oppilaista lainasi toiselta kynää, johon tokaisin, että "kirjoittajat tarvitsevat vain yhden kynän". Viittasin luonnollisesti siihen, että taiteilijoilla niitä on aina huomattavasti useampia.

Tuli sitten juteltua siitä, miten kirjoittajat valitsevat useimmiten koneekseen PC:n, kun taas taiteilijoilla on tapana kääntyä Applen puoleen. Tähän eräs nuori nainen ilmoitti, että hän tuli juuri piirtäneeksi itsensä Macin parissa. Hän näytti meille piirrostaan, johon virkoin: "Näyttää ihan Paloniemen Millan tyyliltä."

Nuori nainen vastasi lakonisesti: "Se johtuu varmaankin siitä, että minä olen Paloniemen Milla."

[o.O]

Marvel vs. DC vs. Me

Tajusin juuri tänään kaikeksi järkytyksekseni, että DC Comics on varastanut tekeilläolevan sarjakuvani nimen. Ja jos tässä ei ole vielä riittävästi kestämistä, niin Marvel on varastanut yhden hahmoistani.

Se ei tietenkään muuta sitä tosiseikkaa, että itse olen jo varastanut kyseiset asiat Kurt Vonnegutilta sekä Thomas Mannilta. Miten se Picasso asian ilmaisikaan: "Hyvät taiteilijat kopioivat. Loistavat taiteilijat varastavat."

Oikeudessa tavataan!

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

First Sucker Punch Squad

Nyt kaikki pikku-Matit ja -Maijat herätys. Setä kertoo teille pari seikkaa, miten kirjoittaa hyvä tarina. Pysykääpä siis kuulolla:

1. Valitse päähenkilöksesi 14-vuotias tyttö. Mieluiten blondi. Ehkä kaikista paras vaihtoehto on se, että tyttö vain sattuu näyttämään nelitoistavuotiaalta ollen kuitenkin hieman vanhempi.

2. Pue hänet japanilaiseen koulupukuun. Heräsikö kiinnostus? Hyvä - senkin vanha, likainen setämies.

3. Varusta hänet samurai-miekalla. Miksikö? No, se on nyt vain sattuu olemaan niin v*tun mageeta! Oliko muita tyhmiä kysymyksiä...

[Ehkä minun pitäisi kirjoittaa anti-Sucker Punchimainen manifesti, mutta katsotaan nyt jaksanko.]

Florence + the Machine

Kun nyt taustalla kerran soi Florence Welchin tuorein hengentuote, niin voisinkin rustata siitä pari sanaa. Itse tutustuin kyseisen daamin tuotantoon vasta siinä vaiheessa, kun debyytti Lungs oli taipunut uudelleenjulkaisun myötä Between Two Lungsin tupla-cd:n muotoon. Sitä sitten kuunnellessa ei voinut kuin ajatelle, "miten ihmeessä olen onnistunut aikaisemmin missaamaan tämän?"

Suurin piirtein samoihin aikoihin bongasin myös toisen brittilaulajatteren elikkä Marina Diamandasin aka Marina & the Diamonds. Jostain kumman syystä yhdistän aina nämä kaksi naista mielessäni, hieman samaan tyyliin kuin Tori Amoksen ja Kate Bushin. Molempien edellämainittujen levyjä kuunnellessa tuntuu siltä kuin olisi löytänyt Amoksen ja Bushin heidän ensimmäisten levytystensä paikkeilla.

Mikä ei tietenkään ole mahdollista (ennen kuin aikakoneeni valmistuu). Miten hienoa olisi diggailla Florencea ja Marinaa vielä parinkymmenen vuoden kuluttua ja kertoa muilla valkohapsisille musadiggareille, että "minä fanitin näitä jo niiden ekojen levyjen aikaan". Aika näyttää, aika näyttää - mutta nyt ainakin tuntuvat suopeat tuulet puhaltavan kumpaisellekin neidolle.

"Marinan ja dimangien" uutukaisen pitäisi näillä näkymin ilmestyä ensi vuoden alkupuolella, mutta "Florencen koneesta" päästään nauttimaan jo nyt. Ja minkälainen albumi onkaan kyseessä! Kaikki, mikä oli hyvää jo ensimmäisen aikoihin, on nyt vielä entistä parempaa. Mikään ei ole käytännössä muuttunut, mutta kaikki on kuin toiseen potenssiin korotettua. Herkkää sekä melodramaattista - kuoroja ja harppuja tietenkään unohtamatta.

Ceremonials (2cd)

****

tiistai 8. marraskuuta 2011

Kuukauden komedia II

Kurt Vonnegut:

Näin unta, että söin maailman parhaita pannukakkuja. Kun heräsin, peittoni oli kadonnut.

Minä:

Millaista on ranskalainen nyrkkeily?
Aluksi nostat nyrkkisi pystyyn. Sitten kun vastustaja lähestyy, juokset karkuun. Lopuksi menet kotiin syömään patonkia ja juustoa sekä juomaan viiniä.

Tosiasioita & saavutuksia III

Tosiasioita:

Kun olin nuori, isäni sanoi minulle: "Musta sä et ole luova persoona."

Saavutuksia:

Kun olin hieman vanhempi, hän sanoi: "Jos nyt et revi hermojasi, susta voi tulla seuraava N.N." 

[Kiitos isä.]

maanantai 7. marraskuuta 2011

Googel

En osaa enää käyttää edes Googlen hakupalvelua. Elämäni on pilalla.

*Ampuu tietokoneensa emolevyn pellolle.*

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Metallica & Lou Reed

Wikipedia määrittelee avantgarden seuraavasti:

Avantgarde (ransk. sot. ja kuv. käytössä; avant ’edessä’, garde ’vartio’ > ’etuvartio, kärkijoukko’) viittaa ihmisiin tai teoksiin, jotka ovat kokeilevia ja rikkovat aikansa vakiintuneita suuntauksia.

Sitten ote Rumban Lulu-arviosta:

Levy kuulostaa pääasiassa Metallican studiojameilta. Bändi jyystää yhtä ylijäämäriffiä viidestä kymmeneen minuuttia ja paikalle sattunut ukkeli räähkii päälle toistellen häiriintyneitä säkeitään. Lopputulos on todella oudon kuuloista mash-up-pervoilua.

*

Minun ei tarvinne sanoa tämän enempää. Joten yhteenvetona: Musiikkina yksi tähti. Avantgarde-taiteena viisi tähteä. Yhteensä siitä siis tulee...

Lou Reed & Metallica: Lulu (2cd)

******

lauantai 5. marraskuuta 2011

Tintin seikkailut

Kävin eilen katsomassa tämän uusimman versioinnin Tintin seikkailuista, joka vielä tuli ensi-iltaan sinä päivänä. Totta kai tsekkasin kyseisen rainan originaali- sekä 3D-version. Niin, ja originaaliäänet eivät tässä tapauksessa olleetkaan ranskaa, vaan nyt Tintti tavaa sitten sujuvaa "lontoota". Millainenhan se suomenkielinen laitos mahtaa olla?

No, se ei paljoa leffaelämystä latista, että Tintti ja kumppanit kommunikoivat englanniksi - sekä kaiken lisäksi asuvat Isossa-Britanniassa? Pikkaisen kyllä kieltämättä kismittää, että Milou on nyt Snowy ynnä muita epäkohtia, mutta Haddock on kuitenkin aina Haddock. Tuhatkaunoa jäin kyllä hieman kaipaamaan...

Itse asiassa koko show'n varastaakin juuri Andy "Klonkku" Serkisin esittämä, maailman viinaanmenevin kapteeni. Olisi voinut luulla, että sen veisi Daniel "Bond" Graig, mutta toisin kuitenkin kävi. Haddockin jatkuva iloliemellä lotraaminen sekä sarjakuvista tutut, harvinaisen oivaltavat kirosanat tekevät hahmosta yksiä parhaista kankaalla (tai paperilla) nähdyistä. Tuollaisia henkilöitä kun osaisi itsekin kirjoittaa, niin olisin onnellinen mies.

Kyllä se Hergé vain osaa. Leffa jopa alkaa sillä, että nuori Remi laatii sankaristaan Tintistä muotokuvaa, joka lopulta paljastuu - yllätys, yllätys - täsmälleen samannäköiseksi kuin miltä hahmo näyttää myös sarjakuvan sivuilla. Vastaavia pieniä visuaalisia sekä tekstuaalisia vitsejä on muutenkin filmi täynnä. Ja kun tekijöinä ovat sellaiset elokuvan mammutit kuin Steven Spielberg ohjaajan pestissä ja Peter Jackson tuottajana, niin eipä sitä vähempää voi oikein odottaakaan.

Kerrassaan mahtavaa!

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus 3D (2011)

*****

torstai 3. marraskuuta 2011

Led Zeppelin II

Tämä topic ei kerro Zeppelinien tokasta albumista. Oli vain aivan pakko nimetä se järjestysnumerolla. Kyseinen bändihän julkaisi kaikki kolme (tai jopa neljä) ensimmäistä albumiaan pelkällä Led Zeppelin -nimellä. Bändin nimi taas tulee legendan mukaan siitä, että kyseisen yhtyeen uran arveltiin olevan yhtä pitkä kuin lyijyilmapallon (lead balloon) lento.

Oli se nyt vähän pitempi - sellaiset 12 vuotta. "Zeppeliini" nimittäin valitettavasti putosi kuin Hindenburg, kun yhtyeen rumpali kuoli yllättäen. Eikä siinä sitten muilla näköjään ollut enää mitään syytä jatkaa yhteisiä soittohommia. Tarina on jotakuinkin kovin samankaltainen kuin edesmeneellä The Doorsilla sekä sen surullisenkuuluisalla solistilla Jim "Liskokuningas" Morrisonilla.

No, se historiasta. Aikaisemmin tulin kertoneeksi, että Led Zep on periytynyt isältä pojalle, mikä pitää edelleen hyvin paikkansa. Satuin tuossa hankkimaan CDONista neljän levyn Led Zeppelin -boxin. Hinta oli suhteellisen suolainen, mutta kestin sen kuin mies. Tämä sitten riittääkin minulle loppuiäkseni, niin kuin isäni tapasi aina sanoa vastaavassa tilanteessa. Sitä ennen olin ehtinyt ostaa Anttilasta käytännössä puoli-ilmaiseksi bändin tuoreimman "best of" -kokoelman nimeltään Mothership.

Maailmassa on ehkä vain kaksi miestä, joiden vuoksi ryhtyisen homoksi: Ville Valo sekä nuori Robert Plant. Jos heräisin noiden herrojen välistä, niin en tiedä, mitä olisi käynyt; kenties olisimme kuunnelleet hyvää musiikkia ja sitten hieman jammailleet yhdessä. Ai niin, olinkin parhaillaan puhumassa musasta.

Tuo Mothership ei onnistunut täysin tyydyttämään Zeppelinin mentävää aukkoa musiikkitodellisuudessani, joten jouduin hankkimaan sitä lisää. Porttiteoria tosin toimi tässäkin tapauksessa, sillä mukana ollut dvd imaisi minut sen verran pahasti mukaansa, että oli pakko hankkia myös varsinainen Led Zeppelin -devari. "Äitialus" piti nimittäin sisällään parhaita paloja kyseisestä devarista. Siitä olen kuitenkin kertonut enempi jo muualla, joten en ala toistamaan sitä tässä.

Käytännöllisesti katsoen kokoelmilla ei ole mitään eroa kuin se, että edellinen sisältää puolet enemmän musiikkia. Tämä jälkimmäinen muistuttaa kovasti sitä paitsi neljän albumin paketista julkaistua riisuttua kahden levyn versiota. Sitä tuskin kukaan enää hankkii itselleen, kun on kerran parempaakin tarjolla. Onhan tosin koko poppoon tuotanto pistetty yksiin kansiin (peräti kahteen otteeseen), mutta niiden hinnat liikkuvat sellaisissa tähtitieteellisissä summissa, että pitäisi varmaan alkaa myydä itseään, että ne pystyisi omistamaan.

Led Zeppelin (4cd)
*****

Mothership (2cd+dvd)
****

Rare Exports

Juuri kun Holloweenista selvittiin, niin seuraavaksi on X-mas tulossa. Joulunaika on kaiketi virallisesti alkanut, sillä glögit ovat saapuneet kauppoihin, Hartwall pullottaa taas kerran jouluomenan makuista limonadia ja Rare Exports löytyy jo dvd:nä Makuunista. Eihän siinä mennyt kuin kuukautta ja yhtä päivää vajaa vuosi.

Noh, kun sen nyt vihdoin sain käsiini - ja olihan sitä tosiaan odotettukin - päätin rustata pari sanaa tänne ihan teidän pienten tonttujen iloksi. Tuskin Suomesta löytyy yhtään kohdeyleisöön sopivaa henkilöä (+15 miestä), joka ei olisi kuullut tästä pähkähullusta kotimaisesta seikkailusta. En usko, että naiskunta hirveästi kyseiselle filkalle lämpenee, mutta mikä minä olen sanomaan.

Se on kuitenkin merkillepantavaa, että elokuvasta ei toden totta löydy yhden ainutta naisroolia. Kyseessä lienee vähän sama efekti kuin Tintissä. Naiset olisivat vain pahasti kaiken sen mähinän ja mättämisen tiellä; kun kerran pistetään latoa lakoon dynamiitilla ynnä muilla ilotulitteilla. (Aina niitä saa sitä paitsi olla pelastamassa.) Luvassa on nimittäin sen verran äijämäistä menoa, että Jone Nikulaa sekä Jouni Hynystä varmasti hirvittää.

Ei mutta jos hetkeksi vakavoidutaan, niin onhan kyseessä harvinaisen laadukasta elokuvaviihdettä (noin kotimaiseksi filmiksi). Itse en muista innostuneeni näin yhdestäkään suomileffasta sitten Jadesoturin. Ja onhan leffan cast jotakin aivan mahtavaa: Tommi "Corto Maltese" Korpelan karisma sekä posket, joilla voisi raastaa juustoa. Jorma ja Onni Tommilan näyttelemät isä ja poika. Sekä hieman komediapuolta à la Piiparinen.

Eikä filmi todellakaan ole mikään täydellinen tapaus. Itse pidin huomattavasti enemmän aiemmista lyhäreistä, jotka löytyvätkin extroina samalta devarilta. Leffa kärsii ehkä ainoastaan siitä, että materiaalia ei ole ihan kokoillanelokuvan mitoiksi - vaikka kyseessä tosin on alle puolitoistatuntinen pläjäys. Kyseiset lyhytelokuvat vain ovat yllättävyydessään sekä tiiviydessään jotakin aivan ennennäkemätöntä.

Rare Exports (2010)

****

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

From Lithuania with Love

Miss u always...

<3

Kuukauden komedia

Kurt Vonnegut:

"Mikä itu on golfissa ja suihinotossa?" kysyi marsilainen.

Minä:

- Miten arjalainen juo kahvinsa?
- Runsaalla maidolla ja sokerilla?
- No, ei ainakaan vittu mustana!