perjantai 30. syyskuuta 2011

Night of Hunters Tour

Uskomatonta! Olisin halunnut kirjoittaa tästä heti tuoreeltaan keskiyöllä, mutta päätinkin painua pehkuihin. Mutta kaikesta huolimatta viime keskiviikkoinen Tori Amoksen konsertti Helsingin Jäähallissa oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta. Eipä siitä voi oikein muutenkaan mennä kertomaan...

Varsinkin kun lähdin iltaan lievästi sanottuna varautunein odotuksin. Toisin sanoen pelkäsin pahinta, mutta toivoin tietenkin parasta. Eikä Tori pettänyt tällä(kään) kertaa. Tiedän, tiedän. Hetki sitten vielä haukuin hänen uuden albuminsa, mistä olen edelleen samaa mieltä. Uutukainen on yksi hänen huonoimmista tuotoksistaan, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että keikka oli ihan toista maata.

Joku voisi sanoa, että klassinen musa on tylsää - ja niinhän se usein onkin. Mutta eipä olekaan, kun puikoissa on Amerikan coolein punapää. Nimittäin kun Rouva Amos sormeili - vai pitäisikö sanoa jopa sormetti - Bösendorferinsa koskettimia, niin tunnelma oli jotakuinkin orgastisen euforinen. Voisin jopa kuvata tunnelmaa eräänlaiseksi "pieneksi maanjäristykseksi".

Ja kun mukana oli vielä nelisen kappaletta jousia soittavia nuoriamiehiä, eli siis jousikvartetti, niin ei voi sanoa mitään jääneen uupumaan. Kundithan rääkkäsivät viulujaan kautta sellojaan pahemmin kuin olen nähnyt keskivertorokkarin kohtelevan skittaansa. Niin, ja vaikka Amos selvästi yritti välttää kaikkein suurimpia hittejään, kuultiin silti joitakin kovin mielenkiintoisia tulkintoja sekä uusista että totta kai myös vanhoista kipaleista.

Erityisesti jäi mieleeni varsinaisen vedon lopettanut Winter sekä viimeisenä encorena kuultu Carry. Sanalla sanoen: Mahtavaa!

Night of Hunters @ Jäähalli

*****

Lulu

Eräänä päivänä soitin veljelleni ja hän sanoi: "Hei, tiesitkö muuten, että Metallican uusi biisi löytyy netistä?" No, ei siinä ollut paljon muita mahdollisuuksia kuin käydä se kuuntelemassa. Ja vaikka broidi vähän varoittelikin, että kyseessä olisi "paska" biisi, niin päätin antaa sille mahdollisuuden - ja paskahan se oli!

Ei kuitenkaan enää ihan yhtä huono toisella kuuntelulla. Entäs sitten kolmannella, neljännellä, viidennellä... Kyseinen kipalehan on jakanut käytännössä fanit kahtia: toinen puoli, joka todennäköisesti koostuu headbangereista, pitää kappaletta täytenä sutena; toinen taas, joka kaiketi muodostuu taiderokkareista, pitää sitä ihan ookoona. Itse sijoitun jonnekin keskipaikkeille.

Juttuhan on niin, että enää nykypäivänä ei yksinkertaisesti vain riitä, että musiikki - tai taide ylipäätänsä - on joko hyvää taikka huonoa. Olen lukenut Paavo Haavikon runoja ja mielestäni hän on suhteellisen keskinkertainen. Mutta mikä minä olen sanomaan. Toiset tykkää, toiset ei. Mutta tärkeintä on varmaankin se, että teos herättää keskustelua. Ja sitähän Lou Reedin & Metallican uusi sinkku juuri tekee!

Haluan niin palata tähän aiheeseen sitten, kun koko plätty on ulkona. Pistin sen muuten juuri tänään tilaten...

perjantai 23. syyskuuta 2011

Night of Hunters

Tylsä. Tasapaksu. Ennalta-arvattava. Näitä määreitä harvemmin kuulee yhdistettävän Tori Amokseen - jos siis koskaan! En olisi ikipäivänä uskonut, että itse tulisin joskus käyttäneeksi niitä hänen musiikistaan puhuttaessa. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että on pakko nöyrtyä tosiasian edessä ja myöntää, että Torin uusi albumi on aikamoinen pettymys. (Voiko lempiartisti todellakin tuottaa pettymyksen fanilleen?)

Niin se vain menee. Itse tutustuin Amoksen tuotantaan männävuosien American Doll Posse -levykäisen muodossa ja jäinkin kerrasta koukkuun. Se tuntui silloin ja kenties vieläkin yhdeltä parhaista levykokonaisuuksista ikinä. Sen jälkeen olenkin enemmän tai vähemmän fanittanut kyseistä punatukkaa. Tunnelma on nyt vastaava kuin silloin, kun olin ihastunut Kent-yhtyeeseen Vapen & Ammunitionin aikoihin ja sitten pojat menivät ja alkoivat tekemään elektroa. Oh, the humanity!

Jos Tori ei olisi ehtinyt jo julkaista levyllistä suht akustista ja mahtipontista joulumusaa alias Midwinter Graces, tämä nykyinen plätty olisi voinut tulla jonkinlaisena yllätyksenä. Nyt kuitenkin edelllisen jälkeen akustis/jousipainotteisuus ei onnistunut yllättämään eikä kyllä herättämäänkään. Ja kun Graces oli vielä oikeasti hyvä levy, kun taas Hunters jättää monissa kohdin huomattavan paljon toivomisen varaa.

"Muistan" kun Bob Dylan vaihtoi akustisen kitaransa sähkövastaavaan, niin siinähän yleisö räjähti ihan käsiin. Yleisöstä kuului buuausta ja jopa "judas"-huutoja. No, en väitä, että menisin keikalle asti Amokselle buuaamaan, mutta pikkuisen kieltämättä kismittää. Tori on ollut itselleni yksi niistä - the one and only - naisartisti, jonka musiikkia olen seurannut suurella mielenkiinnolla. Nyt täytyy häpeäkseni myöntää, että pelkään tämän cd:n jäävän tavanomaista vähemmälle kuuntelulle. Tai sitten löydän sen taas uudestaan parin vuoden kuluttua, niin kuin kävi juuri Kentin elektronisen musan kohdalla...

Night of Hunters (cd+dvd)
***

Midwinter Graces (cd+dvd)
****

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Tori Amos

Kusti toi tänään Torin uuden albumin, jota itse asiassa olen juuri tätä kirjoittaessa suurella mielenkiinnolla kuuntelemassa. Ehdin tuossa kuitenkin jo hieman aikaisemmin tutustumaan plätyn mukana tulleeseen dvd:hen. Levyähän on koskaan turha mennä arvostelemaan yhden tai edes kahden kuuntelukerran perusteella, joten kerrotaan sitten siitä devarista ynnä muusta vastaavasta. Niin, ja Rouva Amoshan on tulossa viikon päästä ihan tänne Pohjolaankin - innolla siis odottaen.

Digipackin mukana tullut dvd piti sisällään yhden lyhyehkön haastattelun. Viimekertainen levykäinen nimeltään Midwinter Graces sisälsi muuten aivan vastaavan lisukkeen, mutta siinä ollut haastis oli huomattavasti syväluotaavampi. Nyt tunnelma jäi ikävän pintapuoliseksi; enemmän oli siis kyse pikemminkin YouTube-videosta kuin varsinaisesti oikeasti merkittävästä kurkistuksesta naisen elämään. Noh, ilmainen on aina ilmainen - ja pitihän levyke mukanaan myös pari musavideota.

Hauskaa tässä on se, että kyseisellä cd:llä laulaa myös Torin esiteini-ikäinen tytär. Videoilla näytti olevan myös hänen veljen/siskontyttönsä. Muistan, että tämä Natashya olisi tehnyt debyyttinsä jo edellisellä levyllisellä, joilloin hän esiintyi yhdellä ainoalla kipaleella. Nyt näitä "fiittauksia" olisi sitten pikkaisen enempi luvassa. Onhan tämä totta kai todella suloista, mutta hei, pitääkö niitä omia lapsiaan jokaiseen projektiin ottaa mukaan. (Varros vaan, kun sitä jälkikasvua siunaantuu allekirjoittaneelle...)

Viikon päästä sitä ollaankin jo sitten todistamassa ensimmäistä kertaa Tori Amosta livenä, sillä olen kaikki aiemmat Suomen-vierailut onnistunut valitettavasti missaamaan. Nyt sitä pääsee ihan Jäähalliin asti todistamaan täällä Helsingin suunnalla. Vähän vain epäilyttää se tosiseikka, että Torin olisi tarkoitus esiintyä vain ja ainoastaan jousikvartetin kanssa, joten akustista menoa olisi siis luvassa. Levykin on muuten häneltä ensimmäinen täysin akustinen. Mutta palataan näihin vielä myöhemmin uudestaan.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Fantasiasta

Olen aina onnistunut pitämään Tolkienia jonkinlaisena modernin fantasiakirjallisuuden isänä. Nyt joudun kuitenkin muuttamaan hieman katsantokantaani, sillä löysin jopa vielä Herra Tolkienia vanhempaa fantasiaa. Nimittäin Lordi Dunsanyn - onpa muuten kerrassaan mahtava kirjailijanimi - jolta luin vastikään romaanin nimeltään Haltiamaan kuninkaantytär.

Kyseinen teos on ilmestynyt vuonna 1924 - voitteko uskoa! - eli siis jo ennen toista maailmansotaa sekä hobitteja ja muita vastaavia. Voihan tosin olla, että J. R. R. on ehtinyt rustata omia Keskimaa-aiheisia juttujaan jo ennen kollegaansa, mutta tällä kertaa kelpo lordimme on ainakin kerinnyt julkaisemaan häntä ennen. Kirjan on väitetty inspiroineen muitakin alan kirjailijoita, kuten mm. Ursula K. Le Guin sekä H. P. Lovecraft. Itse voisin lisätä listaan myös esim. Neil Gaimanin.

Onkin pakko myöntää, että näin jälkeenpäin ajateltuna Gaimanin Tähtisumussa sekä Dunsanyn Haltiamaassa on jotain kummallisen samankaltaista. Plagioinnista ei tietenkään ole kysymys, mutta kummassakin puhutaan rajantakaisesta, maagisesta valtakunnasta. No, tämä on tainnut olla jo ennen tätä aika tuttua kauraa saduissa sekä muissa kansantarinoissa. Dunsany voi tosin olla ensimmäinen ns. vakavasti otettava fantsukirjailija.

Fantasiahan on taiteenlajina käytännössä yhtä vanha kuin ihminen itse. Vai voiko joku muka pitää Raamattua sataprosenttisena totena. Tai vaikkapa Kalevalaa. Tai Beowulfia. Tämä on ehkä turha yleistys, sillä Raamattuahan pidetään joissakin piireissä Jumalan sanana; ja eikö myös haltioita sekä peikkoja ja menninkäisiä ollut joskus ihan "oikeasti" olemassa? Olisipa mukava muuten törmätä muutamaan...

Se täytyy kuitenkin mainita, että Lordi kirjoittaa harvinaisen kauniisti sekä koirista ja ketuista että peikoista - eli siis kaikista niistä, joista itsekin pidän. Romaani on myös harvinaisen koskettava iästään huolimatta; joissain kohdin kirjaa koin jopa, että siinä ei puhutakaan ihmisen kaipuusta haltioiden luo - vaan ihmisen tarpeesta löytyy Jumala. Pitääkö tämä sitten lainkaan paikkaansa - tiedä häntä?

Lordi Dunsany: Haltiamaan kuninkaantytär

****

Kirje kollegalle


Kuten tuli aiemmin luvattua, niin tässä on sulle vähän palautetta kirjallisista tuotoksistasi. Ihan alkuun voisin sanoa, että sun kannattaa hankkia itsellesi ns. ammattiapua. Suomihan on täynnä ihmisiä – kirjailijoita ja muita vastaavia – jotka rahasta lukevat toisten käsiksiä yms. Niitä löytyy mm. X:stä sekä Y:stä, jossa itsekin opiskelen parhaillaan. Nimittäin silloin, kun on jostakin maksanut, niin – voisi ainakin kuvitella – palaute on parempaa eli perusteellisempaa. Ilmaisenhan hinta-laatusuhde on ääretön, joten en takaa, että tästä on sulle varsinaisesti mitään hyötyä…

Sen haluaisin tähän alkuun kuitenkin mainita, että hyvä sarjakuva on yhtä kuin hyvää kirjallisuutta. Näitä ei voi erottaa toisistaan. Esim. Alan Mooren Vartijat on juuri niin hyvä vain siitä syystä, että se ei ole ainoastaan hyvä sarjakuvaromaani – vaan myös oikeasti hyvä romaani. Tällä yritän kertoa sitä, että suosittelisin sulle myös ihan ”oikeaa” kirjoittamisoppia, eikä siis pelkästään sarjiksiin liittyvää. (Voihan tosin olla, että olet tällaisessa jo kerinnyt ollakin.)

Luin sun kässäristäsi sen ensimmäisen version. Viime kerrallahan en ollut lukenut yhtikäs mitään. Lupaankin lukea tämän viimeisimmän sitten taas ensi kerraksi, joten voi hyvin olla, että olet osan näistä ”virheistä” jo ehtinyt korjata, mutta tässä niitä nyt kuitenkin tulee:

Aluksi ajattelin, että sullahan on käsissäsi käytännössä aika valmis sotanovelli. Kun luin pikkuisen pitemmälle, huomasin, että asiat eivät olekaan ihan niin hyvin. Nimittäin sun tekstissäsi oli paljon potentiaalia, mutta myös paljon puutteita. Ensimmäisenä pisti silmään kieli. Rehellisestä sanottuna se oli useimmiten kelvollista, mutta joissain tietyissä kohdin valitettavasti jopa hieman kehnoa. Älä ollenkaan ajattele luopuvasi puhekielestä, mutta onko kyseisten sotilaiden pakko puhua kuin 2000-luvun teinit. Ei kirjakielikään hyvä vaihtoehto ole – vaikka olisikin mielestäni ainakin neutraalimpi. Sen takia kehotan sua katsomaan paljon kyseistä aikakautta kuvaavia leffoja; sekä ehkä myös juttelemaan niiden kanssa, jotka oikeasti ovat olleet paikan päällä – kyllä sulta luulisi joku isoisä/äiti löytyvän.

Toisekseen teema. En voi painottaa enempää teemaa (vaikken sitä aina itsekään onnistu löytämään omista teksteistäni). Meillä on nimittäin yksi opettaja, joka lähes joka ikinen tunti kertaa, että ”jokaisen kohtauksen pitää edistää teemaa”. Mikä tämä teema sitten on – en tiedä, mutta sun luulisi sen tietävän. Siksi olisikin hyvä, että ihan kirjoittaisit sen paperille ja katsoisit, että miten tämä teemankäsittely etenee juuri kohtaus kohtaukselta. Esim. jos todellakin on tarkoituksena tehdä taiteilijasta tappaja – vaikka itse olen täysin vastakkaista mieltä – niin sen pitää tapahtua asteittain. On hyvä huomata, että sotaviihteessä on mahdollista aivan sama asia kääntää myös päälaelleen, joten samasta teemasta saa sekä militaristisen että pasifistisen sanoman. Sen pitää kuitenkin olla selvää, kummasta onkaan kyse, sillä kaikessa on kyse painotuksista.

No, nämä nyt ovat vain tällaisen pitkätukkahipin jorinoita, joten näitä on turha ottaa niin kovin vakavasti. Itse asiassa alkuun musta tuntui jopa siltä, että mun pitäisi jäävätä itseni. Mutta se olisi ollut todella huono tekosyy. Nimittäin oliko se juuri Tarantino joka sanoi jotakin sinnepäin, että ”jos et vain pidä musikaaleista, ja vaikka näkisit maailman parhaan musikaalin, et yksinkertaisesti pitäisi sitä minään”. Mä puolestani pidän sotatarinoista, mutta ainoastaan siinä mielessä, että lopussa on jonkinlainen vahva rauhanomainen väittämä. Mutta se ei tietenkään estä sua tekemästä sitä, mitä itse haluat tehdä. Kunhan pidät mielessä, että kaiken mitä paperille laitat, pitää olla tiedostettua. Mikään ei nimittäin tapahdu vahingossa – ei edes elokuvissa tai sarjakuvissa.

Eipä mulla sitten muuta sanottavaa olekaan. Toivottavasti tästä oli yhtään hyötyä. Tein tämän ihan hyvää hyvyyttäni, sillä pitäähän kollegaa aina auttaa. Mutta sovitaan niin, että jäät palveluksen velkaa, joten saatan joku päivä vaikka toimittaa sulle omaa käsistäni luettavaksi. Joten ei siis muuta kuin tavataan jollakin lukuisista Z:n kursseista. Ta-taa!

[Jäämme jännityksellä odottamaan, koska kyseinen teos kenties valmistuu...]

tiistai 13. syyskuuta 2011

Tosiasioita & saavutuksia

Tosiasioita:

Nykyään blogin pitäminen on kai sitä, mitä ennen vanhaan piraattiradiotoiminta. Sitä vain toivoo, että joku yksinäinen seilori ajelehtisi sopiville vesille.


Saavutuksia: 

Finlandia-voittaja on haukkunut kirjallisia hengentuotteitani. Siitä voin olla ylpeä. Tosin siinä vaiheessa hänellä oli plakkarissa pelkkä ehdokkuus...

maanantai 12. syyskuuta 2011

Elokuvista

Katsoin vähän aikaa sitten Australian armeijan värväysvideon. Sen nimi oli Huomenna taistelun alettua. Nyt kun sitä tarkemmin miettii, niin olipa erikoisen kummallinen nimi kyseiselle filmille. Ja miksi minä löysin sen Makuunista?

Noh, se kuitenkin kertoi kahdeksasta aussiteinistä. Joukkoon kuului blondi urheilijanuorukainen, kreikkalainen kovis, uskistyttö, pissis, aasialainen kundi ja myös joitain muita tyyppejä. En muista heidän nimiään. Koska yhtään lakisääteistä "veljeä" ei ollut elokuvassa mukana menossa, niin siitä pitkä miinus - ehkä Down Underista ei vain yksinkertaisesti löydy mustia? Mene ja tiedä.

Mikä oli hyvää, niin lopulta jopa se pitkätukka, hamppuapoltteleva hippikin saatiin käännytettyä oikeaan ruotuun - sekä tarttumaan aseeseen. Ei sitä silti parturiin saatu, mistä toinen miikka. Kaikesta huolimatta elokuva edusti mielestäni juuri sitä oikeaa, vanhaa kunnon jenkkiasennetta, että "jos vittu tulette meidän maahan, niin turpaan tulee!" Vihollisina olivat luonnollisesti japsinatsit, jotka - vaikka kärsivätkin täydellisestä sotilaskoulutuksen puutteesta - oli kuitenkin onnistuttu jostain kumman syystä varustamaan ihan kunnon menopeleillä.

Ei mutta jos ollaan hetki täysin vakavissaan, niin kyseessähän on aivan törkeää propagandaa. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun sen pitää kohdistua lapsiin (13-vuotiaisiin). Tuleva tyttäreni saa koska tahansa rakastua vampyyriin ja poikani mennä velhokouluun, mutta jos menette armeijaan, niin kotona tulee sitten kyllä huutia!

Jos minä saisin päättää - mitä en tietenkään saa - niin joka ikisen kutsunnan aluksi näytettäisiin Hair-musikaali. Sitten voisimme kaikki ottaa toisiamme käsistä kiinni ja hoilata Let the Sunshine In -kipaleen mukana. Let the sunshine, let the sunshine in, the sunshine in...

lauantai 10. syyskuuta 2011

Astro City

Sain äskettäin valmiiksi pienehkön lukurupeamani, kun luin putkeen kaikki ilmestyneet - tai mitä nyt kirjastosta sattui vain löytymään - Astro City -sarjakuvat. Sarjan kirjottajanahan toimii tuo Kurt Busiek, joka on monille enemmänkin amerikkalaista sarjista seuraaville varmaankin suhteellisen tuttu tapaus. Itse tosin tutustuin miehen tuotantoon ihka ensimmäiseksi Marvelin julkaiseman Marvelsin kautta.

Astro City on Busiekin ihan "oma" sarja, joten kaikki mitä hän siihen paneekaan, tulee häneltä itseltään sekä kollegoilta eikä siis Marvelin ja DC:n kaltaisilta suurilta sarjiskoneilta. Tämä on kyseisen sarjan sekä suurin etu että myös pahin haitta. Syy siihen on se, että kun on lähdetty tekemään supersankarisarjakuvaa, jossa ei ole mukana niitä kaikkien tuntemia batmaneitä, supermanejä sekä spider-manejä, niin on huomattavasti vaikeampi saada ihmiset koukutettua.

Siinä Kurt onnistuu kuitenkin varsin näppärästi, mutta selvästi on tullut kyseisten lehtitalojen hengentuotteita luettua hivenen tarkemminkin. Nimittäin ne samat hahmot sivuilta kyllä löytyvät - tosin erilaisina alter egoina. Lukija voi sieltä sitten bongailla Batmanin ja Supermanin sekä X-menin ja Fantastic Fourin. Busiek on silti hoitanut hommansa sen verran hyvin, että tuskin lakimiehet hänen ovelleen ihan heti tulevat kolkuttelemaan.

Viidestä albumista kolme sisälsi pikemminkin lyhyitä sarjakuvanovelleja ja kaksi muuta taas vähän pitemmät tarinat. Selvästi lyhyet jutut sopivat sarjan henkeen huomattavasti paremmin. Isommat kertomukset alkavat pikkuhiljaa hieman tympiä - ehkä juuri niiden vähemmän karismaattisten päähenkilöiden vuoksi - mutta novelleja lukee kyllä ilokseen. Tosin viimeisen kirjan kohdalla oli jo huomattavissa lievää leipiintymistä...

Se on kuitenkin aika merkillepantavaa, että joka osan alussa oli kovin mairitteleva esipuhe, joita oli hommattu rustaamaan Neil Gaimanin sekä Frank Millerin kaltaisia supertähtiä. Voisi melkein luulla, että nyt ollaan puhumassa jostakin Vartijoiden kaltaisesta merkkipaalusta (onneksi kuitenkin Alan Moore ei ollut kehujien joukossa). Ehkä kun sitä itsekin päättää julkaista jotain sitten hamassa tulevaisuudessa, niin pitänee kaiketi panostaa juuri noihin puheisiin. Sillä kuka se kissan hännän nostaisi, jos ei kerran kissa itse.

Life in the Big City
****

Confession
***

Family Album
****

Tarnished Angel
***

Local Heroes
**

torstai 8. syyskuuta 2011

Musiikista

Satuin tänään jostain kumman syystä katsomaan putkeen HBO:n tuottaman dokumentin Lady Gagan viimeisimmästä kiertueesta Monster Ball Tourista sekä heti perään keikan Kate Bushin ensimmäiseltä kiertueelta. Edellinen oli kuvattu Madison Square Gardenissa ja jälkimmäinen taas Hammersmith Odeonissa. Eikä konserteilla ollut ikäeroa kuin tuollaiset kolme vuosikymmentä.

Tuota Gagaahan olin itsekin joskus viime vuonna todistamassa ja eipä siitä kauan aikaa ole, kun Yle sen meidän kaikkien pikku monstereiden iloksi lähetti. Bushia varten ei myöskään tarvinnut kääntyä kämäisten VHS-kasettien puoleen, sillä kiitos internetin ihmemaan, pystyin katsomaan sen suoraan kotikoneeltani. Thank you, YouTube! Joku voisi kysyä, mitä ihmeen tekemistä Lady Gagalla on Kate Bushin kanssa - no, enemmän kuin arvaattekaan.

Molempia artisteja näyttää vaivaavan se tosiseikka, että pelkkä musan esittäminen ei yksinkertaisesti vain riitä. Joten kummankin esitys oli pikemminkin musiikin ja teatterin yhdistelmää. Siinä missä Ladyn Monster Ball -kiertua lähenteli kybermusikaalia tavallisen konsertin sijaan, oli Katen keikka jo käytännöllisesti katsoen performanssitaidetta. Voisin kuvitella, että jos olisin tuota jälkimmäistä 70-luvulla käynyt todistamassa, niin olisi aika jännä olo ollut jälkeenpäin.

Ja kuten jokainen varmaan tietää, Kate Bush lopetti siis keikkailunsa yhteen ainoaan kertaan. Sen jälkeen hän keskittyi enemmän tai vähemmän musavideoiden tehtailuun. Ja kas kummaa, myös Lady Gagan musiikkia leimaa vahva visuaalisuus. Vaikka en paremmin asiasta tiedäkään, voisin kuvitella kumpaisenkin miettineen myös näitä kuvallisia puolia ihan jo kappaleita kirjoittaessaan. Niin, ja vaikka Jersey Shore onkin tappanut MTV:n, ovat videot onneksi nykyisin löytäneet tiensä nettiin.

Olisi vaikea varmasti väittää, että Kate Bush ei olisi Taiteilija isolla alkukirjaimella. Mutta Lady Gagaa voisi jo pitää itse Taiteena. Siitä kuitenkin lisää jokin toinen kerta... Good night and good luck!

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Runoudesta

Tällä kertaa runouden amfiteattereilla ottelevat kaksi rokkarirunoilijaa:

Toinen on runoilijasta rocktähdeksi muuttunut Patti Smith ja toinen rokkikukosta runoilijaksi kääntynyt Jim Morrison. Smithin teos on nimeltään Viattomuuden tunnusmerkit ja Morrisonin puolestaan Jumalat & Uudet olennot. Nimet kertovat kaiken oleellisen.

Patti Smithin - jota pidetään tietyissä piireissä jopa jonkinlaisena punkin kummitätinä - runot ovat yllättävän - no, viattomia. Omassa musiikissaan huomattavasti rajumpi Patti on ehkä jopa vähän liiankin pliisu. Kyseessä ei siis todellakaan ole minkäänlaista rocklyriikkaa, vaan ihan "oikeita" runoja. Mutta jos ja kun runous ei vain yksinkertaisesti soita minkäänmoisia mielenkieliä, ei sillä ole käytännössä mitään merkitystä.

Paljon kertoo myös se, että valikoiman on suomentanut Risto Ahti. Kun ennen lukemista mietin, kukakohan voisi suomentaa Smithin tuotantoa, niin ensimmäiseksi mieleen tuli jotain Kauko Röyhkän ja Pelle Miljoonan suuntaan. Ahti on kuitenkin tähän tarkoitukseen ihan passeli heppu, sillä kyseinen runous on huomattavasti lähempänä esimerkiksi juuri hänen omaa tuotantoaan kuin taas yllämainittuja.

Liskokuninkaan eli Mr. Mojo Risingin runot iskevät tajuntaan pikkaisen lujempaa, mutta myös tässä tapauksessa kyseessä on ihan ihkaoikeita runoja. Niissä on kyllä huomattavasti enempi meisseliä, joten setti on tyylillisesti paljon lähempänä Morrisonin musiikillista tuotantoa. Kuitenkin se tosiasia, että noin puolet koko kirjasta käsittelee temaattisesti elokuvaa, kieltämättä kummastuttaa.

Jälkimmäinen puolisko tutkii asioita hieman laveammin. Ja kun ottaa huomioon, että kundi on kuitenkin kuollut jo 27-vuotiaana, niin ei voi kuin voivotella, minkä runoilijan maailma olisikaan hänestä vielä saanut. Jimhän oli jopa kerinnyt äänittääkin osan runoistaan (jotka sitten tietenkin on julkaistu postuumisti). Nyt on silti käynyt niin ikävästi, että runoilija-Morrisonin ääni on päässyt hukkumaan shamaani/juoppo-Morrisonin legendan alle...

Patti Smith: Viattomuuden tunnusmerkit
**

Jim Morrison: Jumalat & Uudet olennot
***

Viikon viisaus II

"Russian Roulette is not the same without a gun"

- Lady Gaga -

(Touché!)

maanantai 5. syyskuuta 2011

The Witcher - Noituri

Sain tuossa juuri äskettäin luettua toisen osan puolalaista fantasiasaagaa, joka kertoo noituri Geraltista. Koska kirjailijan nimi on puolaa ja hieman liian vaikea muistaa ulkoa, niin kehoitan kaikkia teitä pikku fantsunörttejä kääntymään Googlen puoleen. Osahan varmaankin on tutustunut kyseiseen sarjaan aivan ensimmäiseksi pelien muodossa, joista on tainnut jo muodostua jonkinsortin käsite pelipiireissä (mutta itse tosin olen päässyt nauttimaan vasta vain kirjoista).

Oliko se Picasson Pablo, joka kerran sanoi jotenkin niin, että "huonot taiteilijat lainaavat, hyvät varastavat". Noh, tämä ei voisi kyseisen kirjailijan kohdalla pitää paremmin paikkaansa. Enkä väitä Andrzej Sapkowskia - tulihan se sieltä - varkaaksi, mutta kyllä hän aika samoille vesille on vieheensä heittänyt kuin myös valtaosa maailman muista fantasiakirjailijoista. Ja ei siinä mitään; kyllähän kliseitä saa käyttää hyväkseen, kunhan vain valitsee niistä ne kaikista käyttökelpoisimmat sekä elinvoimaisimmat.

Ja juuri niinhän Sapkowski on tehnytkin... Löytyy lohikäärmettä, miekkoja ja magiaa. Lisäksi kääpiöitä, haltioita sekä hobitteja(!) - tosin kaikki nämä eri nimillä. Olikohan se Neil Gaiman, joka joskus sanoi, että on kummalista, että genre, jonka pitäisi olla se kaikista mielikuvituksellisin, onkin sitä kaikkein vähiten. Kirjallisesti Puolan Tolkien on kyllä parempaa keskitasoa - ei siis mitään päätä huimaavaa proosataituruutta - mutta ajaa kuitenkin asiansa valitussa lajityypissä.

Pidän kuitenkin edelleen sarjan ensimmäistä osaa Viimeistä toivomusta laadukkaampana jälkenä, mutta ei Kohtalon miekkakaan huono ole. Lisää sitä samaa, joten jos tykkäsit ekasta osasta, niin tuskin tulet pettymään toiseenkaan. Ja eikö se olekin fantasiakirjallisuuden tärkein tehtävä: Palata aina vain uudestaan ja uudestaan takaisin sinne Keski - öö - maahan, vai mikä se nyt olikaan kyseisessä tapauksessa?

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka

***

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Deitti-ilmoitus

Olen vain vuoden vanhempi kuin, minkä ikäiseksi John Keats eli. Olen samanikäinen kuin Pekka Streng oli kuollessaan. Parin kuukauden päästä olen Jim Morrisonin ikäinen.

Miksi minusta siis tuntuu, että aikani käy niin vääjäämättömästi vähiin?

Jos nyt kuitenkin saisin vain ja ainoastaan reilun vuoden elinaikaa – sanotaan vaikka maksimissaan ”maailmanloppuun” eli 21.12.2012 asti – niin mitä ihmettä tekisin kaikella sillä jäljellä olevalla ajalla.

Tässä tulee muutamia mietteitä:

Nuorena kuoleminen ei ole kovinkaan kannatettavaa, jos et jätä mitään jälkeesi. Ja koska olen vain omasta kirjailijuudestaan haaveileva nuori kolppi, niin kai minun pitäisi jotain keritä julkaisemaankin. Joten ihan ensitöikseni kaiketi kirjoittaisin käsikseni valmiiksi – johon varmasti menisi suurin osa jäljellä olevasta ajastani – ojentaisin sen USB-tikulla veljelleni ja sanoisin: ”Julkaise se ja pidä rahat!”

Se siitä. Toisekseen olen aina halunnut matkustella. Olen jo teinipojasta asti halunnut käydä Japanissa (ja aivan erityisesti Tokiossa), joten kaipa sinnekin olisi sitten mentävä. Lyhyen tähtäimen suunnitelmana olisi tosin lähteä Pariisiin ja siellä päin käydä Jim Morrisonin haudalla. Sitten poseeraisin hautakiveä vasten rauhanmerkkiä näyttäen. Mutta sen jälkeen menisin sinne Tokioon. Ja jos en joutuisi ydinvoimalaonnettomuuteen, kasvaisi Godzillan mittoihin ja tuhoaisi koko kaupunkia, niin aikaa jäisi vielä yllin kyllin tuhlattavaksi.

Kenties hankkisin jonkun kivan japanilaisen tyttöystävän… Mutta hetkinen? Tämänhän kohdan piti tulla vasta hieman myöhemmin. Eli jäljellejäävän ajan käyttäisinkin vetämällä helvetinmoiset sakekännit ja käymällä bordelleissa, joissa kaikki tytöt olisi puettu Sailor Moon –univormuihin.

Vitsi. Vitsi.

Oikeasti yrittäisin löytää elämääni jonkun, joka siitä on niin kauan puuttunut eli niin sanotun paremman puoliskoni. Eikä sen välttämättä olisi pakko olla japanilainen tyttö, vaikka mielestäni he ovatkin ihan ylisöpöjä ja –herttaisia.

Etsisinkin vain jonkun mukavan naisen, joka rakastaisi minua ja minä rakastaisin häntä. Eipä siihen voi mitään muuta oikein sanoa. Millainen tämä nainen sitten olisi: No, ehkä unelmatapauksessa hänellä olisi punainen tukka, pisamia ja kukkamekko; mutta tämä kyllä rajaisi mahdollisia vaihtoehtoja harmittavan paljon. Joten uskonkin, että pelkällä lämpimällä hymyllä pääsisi jo aikamoisen pitkälle…

Ai niin, ja siellä Tokiossa minun olisi varmaankin pakko kääntyä buddhalaiseksi, sillä kyseinen filosofia on jo pitkään kiehtonut minua. Joten kaipa sitä pitäisi ajella päänsä kaljuksi ja pukeutua oranssiin. Tämä taitaisi kuitenkin huomattavasti rajata noita jälkimmäisiä vaihtoehtoja, joten ehkä jätän pitkät kutrini rauhaan ja tyydyn vain pukeutumaan farkkuihin ja T-paitaan. (Mutta Buddhan oppeihin paneutuisin kyllä kaikesta huolimatta entistä tarkemmin.)

Voin jo nyt nähdä päässäni, miten kävelen pitkin sateisia Tokion katuja, huomaan edessäni höyryävänkuuman nuudeliständin ja istahdan alas ottamaan kupillisen tofunuudeleita. Niin, ja ruokajuomaksi riittäisi pelkkä vesi, kun en vahvemmista niin kovasti perusta.

[Onkin suorastaan pienoinen ihme, että olen edelleen sinkku... ^_^]

lauantai 3. syyskuuta 2011

Led Zeppelin

Zeppelin on nyt periytynyt isältä pojalle (vaikka en tosin osaakaan sanoa, kuunteliko isäni koskaan Led Zepiä nuoruudessaan...) Kovin kummallista diggailla bändistä, joka on kuitenkin hajonnut jo ennen omaa olemassaoloa. Noh, hyvä musiikkihan ei vanhena - vai mitä sanovat Mozart ja Beethoven?

Tutustuin tuossa kahteen kyseiseltä bändiltä julkaistuun dvd-laitokseen: Toinen niistä oli tämä jo jonkinasteiseksi klassikoksi muodostunut "The Song Remains the Same" ja toinen vähän tuoreempi tapaus eli hyvin yksinkertaisesti nimetty "Led Zeppelin DVD".

Tuo "Remainshan" on jo tosiaankin 70-luvun heiniä, mutta siitä on kuitenkin laitettu pihalle tupla-dvd:tä, tupla-cd:tä sekä blu-raytä ja kaikkea muuta kivaa. Itse kun olen köyhä opiskelija, niin piti suosiolla tyytyä vain ja ainoastaan devarijulkaisuun. Eikä se huono ole, mutta yhdistelmä kiertuedokkaria, livetaltiointia ja näyteltyä leffaa kuulostaa paperilla kyllä huomattavasti paremmalta kuin mitä se tosiasiassa oli. Lopputuloksena on vain dokumentointi Zepien USA:n keikoista, vahvistettuna huonolla gangsteri/keskiaikaelokuvalla yms.

Jälkimmäinen julkaisu on kuitenkin ihan toista maata ja omaa luokkaansa. Siihen on nimittäin päätetty kerätä yhteen kasaan kaikki bändin kovimmat keikat kotimaassaan ynnä muuta sälää. Matskua pitäisi olla yhteensä se viitisen tuntia, mutta vähemmästäkin tulee paha ähky. Hyvin pystyy dvd:ltä seuraamaan, miten kundien tyyli muuttuu, mutta meno pysyy kuitenkin aina yhtä kovana. Plätyltä muuten löytyy sekä kitaransoittoa viulunkielellä plus maailman ehkä pisin rumpusoolo, jota ei ihan turhan päiten ole nimetty "Moby Dickiksi".

Niin, ja jos joku ei vielä tiedä, mikä on Led Zeppelin, niin tässä tulee lyhyt kertaus: Brittirockin lahja maailmalle. Se piti sisällään maailman ehkä makeimmilla hiuksilla ja isoimmalla haarusmuhkulla varustetun solisti Robert Plantin ja Jimmy Page -nimisen kitaravirtuoosin (sekä myös kaksi muuta häiskää, joiden molempien nimi oli muuten John).

The Song Remains the Same (2dvd)
***

Led Zeppelin DVD (2dvd)
*****

Kohu-uutinen

Seiska: "Jenni Vartiainen on raskaana?"

Pöyristyttävää/pyöristyttävää! o_O

perjantai 2. syyskuuta 2011

Jenni Vartiainen

Kävin tuossa viime viikonloppuna Jenni Vartiaisen keikalla - mutta yllätys, yllätys - elokuvateatterissa. Tämä taisi olla Suomen ensimmäinen laatuaan kyseistä hupia - siis kotimaisen artistin kohdalla. Onhan noita Amerikan ihmeitä ynnä muita oopperoita jo jonkin verran pääkaupunkiseudun teattereissa nähty, mutta tällaiseen en ole vielä törmännyt.

Sitä ennen kuitenkin muutama sana Jennin uudesta dvd-julkaisusta: Juuri parahiksi Seili-kiertueen päätöskonsertin aatoksi oli ajateltu laittaa ulos Vartiaiselta uusi plätty. Tällä kertaa kyse ei ollutkaan musiikista, vaan elokuvasta. Ehkä pikemminkin pienimuotoisesta dokkarista. Levy nimittäin sisälsi yhden ainoan, vajaa puolitoistatuntisen dokumentin Seili-albumin äänityksistä ja muutaman live-vedon.

Hampaankoloon jäi toive myös vähän pitemmästä keikkarupeamasta, sillä eri puolilla Suomenmaata kuvatut biisit antoivat aika heppoisen kuvan kokonaisuudesta. Siksi olisi voinut hyvin kuvitella, että levy-yhtiön pomot sekä muut markkinamiehet olisivat jaksaneet sen verran odottaa, että kyseinen Kansallisteatterin-keikka olisi saatu samaan kuosiin. Mutta kun ei, niin ei. Extroina ainoastaan neljä musavideota.

Keikasta en tosin löydä yhtä montaa valittamisen sanaa, sillä laatu oli hintaansa nähden paljon passelimpi. Tosin liput olivat kyllä suht arvokkaita, mutta kun ottaa huomioon, paljonko paikan päälle piletit maksoivat - niin enpä jaksa valittaa. Enkä jaksaisi mainita edes silloin tällöin ilmenneistä, lievistä teknisistä ongelmista; sillä koska kysessä on pilottihanke, ei ihan sataprosenttiseen täydellisyyteen voida luonnollisesti pyrkiä.

Ainoastaan se seikka, että hupia riitti juuri siksi keskivertoleffan puoleksitoista tunniksi, jäi hieman vaivaamaan. Nimittäin siinä vaiheessa, kun "meno kävi elämältä maistumaan", olikin vikan kappaleen vuoro ja koko homma oli sitten siinä. Ei siis makeaa mahan täydeltä, joku voisi sanoa. Tosin erityismaininnan ansaitsee Veskun kanssa vedetty duetto, josta täysi kymppi.

Seilissä (dvd)
**

Seili-päätöskonsertti @ Tennispalatsi
****

Conan the Barbarian

Conan-barbaari on palannut!

Viimeksi kun elokuvakansa sai nauttia Robert E. Howardin luomasta hienosta sankarista, en tainnut olla vielä edes syntynyt. Nyt kuitenkin Hollywoodin kiltit sedät ovat korjanneet tämänkin virheen, joten Conan on päätetty päivittää sujuvasti 2010-luvulle.

Itse myös muutaman Conan-novellin lukaisseena voin kertoa, että elokuva on ainakin kovin uskollinen alkuperäisteoksille. Ja Jason Momoa on kuin luotu kyseiseksi barbaariksi. Leffan elokuvallisuudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta tuskin kukaan varsinaisesti mitään Oscar-elokuvaa on menossa katsomaan - jos nimittäin päättää valita Conanin lauantai-illan ajanvietteekseen.

3D-efektit ovat taas kerran aivan turhia, joten säästä siis pari euroa ja katso suosiolla se tavallinen versio. Mikä on yllättävää, niin muistan lukeneeni jostain Momoan haastiksesta, että leffaa olisi erityisesti leikattu sopimaan teatteriyleisön vaativaan makuun - joten kaikki ronskimmat kohtaukset olisi tarkoituksella säästetty tulevaa dvd-julkaisua silmällä pitäen. Tätä on lähes mahdoton uskoa; sen verran roisia menoa on nimittäin luvassa, että tällaista aikuista miestäkin välillä hieman hirvittää.

Voisinkin kuvata tätä elokuvaa eräänlaisena "aikuisten" Taruna sormusten herrasta. Sen verran visva ja hurme lentävät, että K-15 on ihan passeli ikäraja. Lisäksi ensimmäisen puolen tunnin aikana nähdään aikamoisen monet paljaat rintavarustukset, joten ehkä tätä ei ihan kaikkein nuorimmille kannata edes suositella. Kumma kyllä, että siinä vaiheessa, kun Conan pääsee varsinaisesti "sänkyhommiin", on meno suhteellisen pliisua. Selvästi seksi on edelleenkin jenkeille suht arka kohta. Vaikka täytyy kyllä myöntää, että ei ollut sitä seksiä REH:llakaan (vaikka hän tosin oli aivan loistava keksimään erinäisiä tekosyitä naisten riisumiseen/ruoskimiseen).

Conan the Barbarian 3D (2011)

****