Miehet jotka vihaavat naisia

...mutta rakastavat loistavia elokuvia.

Käväisin parisen päivää sitten katsastamassa ensi-illassa Stieg Larssonin maailmaavalloittaneeseen Millennium-trilogiaan perustuvan The Girl with the Dragon Tattoo -elokuvan. Pidän huomattavasti enemmän alkuperäisen romaanin tittelistä, minkä niminen ruotsalaisproduktio myös löytyy. On kaksi syytä, miksi en aio katsoa kyseisiä elokuvia ihan hetimiten: Ensiksikään en halua spoilata trilogian kahta tulevaa filmiä. Toisekseen en halua palata leffan maailmaan enää toista kertaa.

Muuten kyseessä on lähes täydellinen elokuva - paitsi, että se on aivan saatanan ahdistavaa kamaa. Pesee Driven mennen tullen - ei tietenkään taiteellisesti - mutta vaikuttavuudessaan. Edellämainitun taideväkivalta onkin pientä verrattuna Dragon Tattoon kerrassaan häiritsevään seksuaalisen väkivallan kuvaukseen. On lisäksi perin kummallista, että sama filkka voi antaa sinulle melkein erektion - samalla, kun vain haluaisit oksentaa.

Mutta sitä taide kai parhaimmillaan on... Leffa alkaa pariminuttisella introlla kovin bond-maiseen tapaan. Niin, filmin pääosassa nähdään 007:na kunnostautunut Daniel Graig. Alun musiikkina toimii elektro-sävytteinen versio Led Zepin jo vuonna 1970 julkaistusta Immigrant Songista. Nyt sen tosin vetäisee Karen O (bändistä Yeah Yeah Yeahs) ja hiton hyvin vetääkin. Käytännössä tämä kaksi ja puoli minuttia kestävä kipale summaa koko liki kolmituntisen leffan - jauzaa!

Katselukokemuksen jälkeen olo oli jotakuinkin suhteellisen sanaton. Uskon, että kyseistä filmiä tullaan käyttämään vielä vuosien kuluttua esimerkkinä täydellisestä trilleristä. Joka yksityiskohta on nimittäin sen verran loppuun asti mietitty ja hiottu, että korjattavaa ei juurikaan jää. Vielä kun Rooney Mara luo niinkin järisyttävän roolisuorituksen kovaonnisena Lisbeth Salanderina, että valittamisen aihetta on hyvin vaikea enää löytää.

The Girl with the Dragon Tattoo (2011)

*****

Raised Fist

Pari päivää sitten olin kulkemassa kohti poliisiasemaa - ei, minulla ei ollut haku päällä. Olin vain noutamassa uusittua ajokorttiani. Satuin kulkemaan Kolmen sepän patsaan ohi, jolla olikin käynnissä mielenosoitus: Paikalle oli kerääntynyt muutamia mustia miehiä ja naisia soittamaan rumpuja, tanssimaan sekä pitelemään plakaatteja.

Kun sitten jatkoin matkaani, suojatien varrella seisoi eräs musta kundi, jolla oli käsissään pahvinen kyltti. Vilkaisin kiinnostuneena, mitä siinä mahtoi lukea. Siinä seisoi jotakin vastaavaa kuin "Stop rape and war in Kongo!" Tekstin luettuani nostin oikean käden nyrkkini pystyyn; mies nyökkäsi minulle. Muuta ei tarvittu.

Zen & Writing

Minulla käy usein seuraavasti:

En pysty pariin viikkoon kirjoittamaan sanaakaan. Tänä aikana tuskailen enkä saa oikein mitään tehtyä. Äitini vakuuttaa minulle, että "kyllä sinä olet aina kirjoittanut". Mihin taas yleensä parahdan vastaukseksi: "Mutta kun en ole kahteen viikkoon saanut aikaiseksi lausettakaan."

James Joycesta kerrotaan seuraavanlaista legendaa. Eräänä kertana hän tuskaili ystävälleen, että oli saanut laitettua paperille vain kuusi kokonaista sanaa. Tähän ystävä tokaisi: "Mutta sehän on paljon sinun tapauksessasi." Johon Joyce pisti takaisin: "Mutta kun en tiedä, mihin järjestykseen ne laittaisin!"

Toinen anekdootti: Olen jostakin lukenut, että Kurt Vonnegutilla oli tapana kirjoittaa yhtä ainoaa sivua niin kauan, että se oli täysin valmis. Kun hän oli saanut romaaninsa viimeisen sivullisen kirjoitettua, kirjan pystyi suorilta käsin latomaan. Pitävätkö kyseiset tarinat sitten paikkaansa - mene ja tiedä?

Itselläni vain oli takana edellä kuvatun kaltainen kaksiviikkoinen. Mutta tänään sitten istuin koneen ääreen ja pistin soimaan kirjastosta lainaamani John Adamsin (ei sen Yhdysvaltain toisen presidentin) Doctor Atomic -oopperan. Hörpin light-virgin cuba libreä ja pystyin taas kerran kirjottamaan. Tunsin itseni aivan Henry Chinaskiksi.

Lost in Middle-earth

[Kirjani on valmis. Tai siis se olisi valmis, jos en olisi huomannut, että se tarvitsee vielä yhden ylimääräisen luvun. Alan tuntea itseni pikkuhiljaa Tolkieniksi. Ehkä laitan viimeiseen osaan vähän jotakin pientä lisäinfoa...]

Kuvajournalismia

[Enää kahdeksan kuukautta jäljellä...]

"Saiturin joulu"

Kun olin tänään Alepassa ostamassa pullollista vichyä, näin edessäni Tulevien Joulujen Haamun. Eikä se ollut yhtään pöllömpi ilmestys...

Tällä noin kuusikymppisellä papparaisella oli harmaa tukka sekä parta. Päässään hänellä oli lierihattu. Yllään laivastonsininen poplari. Oli hän minua kylläkin päätä pitempi, mutta ei nyt anneta pikkuseikkojen häiritä.

Eikä hän mikään kadunmies ollut: Hän osti ruokaa (mm. taateleita) ja yhden ainoan jouluoluen. Ostoksensa hän maksoi viidenkymmenen euron setelillä. Sen jälkeen hän murahti kassaneidille kiitokseksi ja jatkoi matkaansa. En voinut olla tuijottamatta.

Viikon vitsaus (Viikon viisaus VI)

"I want so much to hurt you
I want so much to hurt you
I want so much to hurt you
Marry me
I want you as my wife"

- Lou Reed -

Päivän aforismi IV

"Jos dooglaat ennen jokaisia treffejäsi, et lopulta tule tapailemaan yhtikäs ketään."

- Minä -

[Olen oman itseni Herakleitos... Minustakin tosin saattaa löytyä vuoden -85 vintagealastonkuvia googlaamalla.]

Led Zeppelin III

Neljä nuorta miestä. Sopimus Saatanan kanssa. Koko 70-luku on oleva heidän: Villejä seksiorgioita. Huumeita. Viinaa. Irstailua. Väkivaltaa. Pahoinpitelyjä. Hotellihuoneiden tuhoamisia. Vuosia myöhemmin yksi heistä on menettänyt itsensä huumeille. Yhdeltä on kuollut poika. Yksi on itse matkannut Helin saleihin.

Bändi on tietenkin Led Zeppelin. Rock & Rollin Hindenburg. Kymmenen julkaistua albumia. Miljoonia myytyjä levyjä. Lukuisia listaykkösiä. Maailman suurimmat areenat tulisivat lankeamaan heidän jalkojensa juureen. Myriadit vertajanoavat barbaarit tulisivat menettämään järkensä heidän kappaleidensa tahtiin. Jumalten vasara iskisi kokonaisen kansakunnan tajuntaan.

Bändi, jonka tuleva lento näytti yhtä sujuvalta kuin lyijyisen zeppeliinin (Lead Zeppelin). Bändi, josta ei tullut uutta Yardbirdsiä (New Yardbirds). He saivat kaiken - he menettivät vielä enemmän. He tulisivat rakentamaan tikkaat Taivaaseen. He tulisivat laskeutumaan alas Helvetin syövereihin.

Seksiorgioita, joissa nuoria, kaikkeenvalmiita bändäreitä penetroitaisiin elävillä hailla; sen jälkeen heitä ruoskittaisiin mustekaloilla. Hotellihuoneet tuhottaisiin viimeistä huonekalua myöten; televisiovastaanottimet löydettäisiin aamulla pirstoutuneena vasten asfalttia. Aleister Crowley - Mr. 666. Jimmy Page - hänen oppipoikansa - paras elossaoleva kitaristi. Robert Plant - kultakutrinen kerubi - loistavin elossaoleva solisti. John ja John, ilman teitä tätä bändiä ei olisi luultavasti ollut edes olemassa...

Jatkot ovat sitten Valhallassa!

Stephen Davis: Jumalten vasara - saaga Led Zeppelinistä
*****

The Song Remains the Same (2cd)
*****

It's a me, Mario!

Olin nuorempana aikamoinen pelimies, mutta nyt näin vanhempana sekin on meinannut tyystin jäädä. Totaaliseen pelaamattomuuteen tuli kuitenkin äkillinen muutos, kun hirveä Marion kaipuu iski (mihin oli osasyynä varmasti myös tulevalla Zeldalla). Joten oli sitten pakko käydä eräänä päivänä marketista hankkimassa Super Mario Galaxy kakkonen, jotta olisi jotakin tahkottavaa ennen Linkin uusia seikkailuja.

Nuorempana parasta peliaikaa oli joulu, sillä silloin ilmestyi yleensä aina yhdestä kolmeen hyvää peliä, jotka kaikki oli luonnollisesti pakko saada. Kesän lisäksi se oli myös ainoa tarpeeksi pitkä vapaa koulusta, jotta pelaamiseen ehti kunnolla paneutua. Jossain vaiheessa kyseiseen traditioon tuli kuitenkin muutos, minkä rikkoi vain nostalgiapäissä hankittu Marion 25-vuotisjuhlaboksi.

Zeldakin täytti muuten tänä vuonna sen 25 - niin ja Link tietysti siinä samalla. Pukilta olin kovasti toivonut tuota Skyward Swordia, joten hän lohdutukseksi antoi minun kuunnella paketin mukana tullutta sinfonia-CD:tä. Ah, nostalgiaa! Harmi vain, että mainio Lost Woods -kappele puuttuu kokonaan albumilta. Muuten, myös Marion juhlalaitos piti sisällään musakkia, mutta Zeldasta poiketen biisit oli napattu suoraan peleistä.

Nyt olen ehtinyt jo näin pitkään jaaritella ilman, että olen sanonut sanaakaan itse pelistä. No, kerrataanpa sekin sitten muutamalla sanalla: Galaxy kaksi on pitkälti sitä samaa kauraa, mitä edellinenkin avaruusseikkailu edusti. Tällä kertaa tosin ärsyttävät komeettakentät ovat vapaaehtoisia (niitä ei ole pakko avata). Mukana on myös Yoshi, joka on huomattavasti kivempi ratsu kuin viime kerralla - eli siis Sunshinessa.

Koska olen jo 27 vuotta, niin jaksoin kerätä pelkät tarvittavat 78 tähteä, jotta pääsin rökittämään Bowserin. Jotkut hullut ovat YouTuben mukaan keränneet niitä jopa 242! Siihen en kuitenkaan itse taitaisi edes pystyä. Voih, Bowser! Miksi aina nappaat sen prinsessa Peachin? Ymmärrän kyllä, että yh-isän arki on hankalaa, kun kukaan ei ole pitämässä huolta Juniorista, kun itse olet valloittamassa maailmaa. Eikä kukaan ole kotona leipomassa sillä aikaa kakkua...

Super Mario Galaxy 2 (Wii)

*****

Biophiliac

Sain tänään varattua ensi kesälle Flow-lipun. Nähtävästi olen menossa 12. elokuuta Helsingin Suvilahteen katsomaan Björkiä.

Eikä kyseinen lysti kustantanut kuin 70 euroa (plus 2 € WWF:lle Itämeren suojeluun sekä kaksi ja puoli Tiketille). Good grief...

Itsepäisyyspäivä

"Mis sie tarviit oikee hyvää miestä? Täs siul on sellanen."

- Aimo Rokka -

[Tänäkään vuonna en tosin katsonut Tuntematonta sotilasta. Sen sijaan olin pelaamassa Skyrimiä ja katsomassa kissaa. Huokaus.]

Stairway to Heaven

Om Gud vill

Jos Luoja suo...

I. Anders Breivik todetaan syyntakeettomaksi - ja suljetaan loppuiäkseen vankimielisairaalaan.

II. The Cardigans soittaa tämän vuoden Ruisrockissa Gran Turismo -albuminsa kokonaisuudessaan. (Olen muuten aina suoraan sanottuna inhonnut Lovefoolia.)

III. Björk esiintyy kesällä Flow'ssa ja vetää Army of Men. Declare independence!