Minulla käy usein seuraavasti:
En pysty pariin viikkoon kirjoittamaan sanaakaan. Tänä aikana tuskailen enkä saa oikein mitään tehtyä. Äitini vakuuttaa minulle, että "kyllä sinä olet aina kirjoittanut". Mihin taas yleensä parahdan vastaukseksi: "Mutta kun en ole kahteen viikkoon saanut aikaiseksi lausettakaan."
James Joycesta kerrotaan seuraavanlaista legendaa. Eräänä kertana hän tuskaili ystävälleen, että oli saanut laitettua paperille vain kuusi kokonaista sanaa. Tähän ystävä tokaisi: "Mutta sehän on paljon sinun tapauksessasi." Johon Joyce pisti takaisin: "Mutta kun en tiedä, mihin järjestykseen ne laittaisin!"
Toinen anekdootti: Olen jostakin lukenut, että Kurt Vonnegutilla oli tapana kirjoittaa yhtä ainoaa sivua niin kauan, että se oli täysin valmis. Kun hän oli saanut romaaninsa viimeisen sivullisen kirjoitettua, kirjan pystyi suorilta käsin latomaan. Pitävätkö kyseiset tarinat sitten paikkaansa - mene ja tiedä?
Itselläni vain oli takana edellä kuvatun kaltainen kaksiviikkoinen. Mutta tänään sitten istuin koneen ääreen ja pistin soimaan kirjastosta lainaamani John Adamsin (ei sen Yhdysvaltain toisen presidentin) Doctor Atomic -oopperan. Hörpin light-virgin cuba libreä ja pystyin taas kerran kirjottamaan. Tunsin itseni aivan Henry Chinaskiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti