Tällä kertaa tulee kenties hieman kummallinen rinnastus, kun puhutaan musiikista. Aion nimittäin esitellä pari kappaletta, joilla ei luulisi olevan mitään yhteistä, mutta jotka itselläni ainakin toimivat saumattomasti yhteen. Huomasin sen eilisiltana suurinpiirtein puoli kahden aikaan aamuyöstä, kun toistin ja toistin kyseisiä biisejä - oli minulla sentään kuulokkeet!
Jostain kumman syystä PMMP:n Joutsenista on tullut itselleni eräänlainen "anti-masennus anthem" - ja vielä perin kesäinen sellainen. En tiedä, miksi juuri nyt tämä kipale niin koskettaa itseäni. Siinä kun lauletaan lumesta, roudasta sekä jäätyvistä joutsenista, joita ei luulisi ainakaan ihan heti näkevänsä ikkunasta katsoessaan. Ehkä se on se sisäinen maailma, joka on jäässä; ja joka nyt vihdoin kesän tultua sulaa. En tiedä, hieno biisi kylläkin: kenties parasta suomipoppia, jota on maassamme koskaan tehty.
Toinen tuskin tulee kenellekään blogia aiemmin seuranneelle yllätyksenä. Kyseessä on tietenkin ah, niin ihanan Loreenin Euphoria. En vain pääse yli siitä, että rakastan tätä biisiä. Kyllä, kuulitte oikein, olen rakastunut tähän kappaleeseen! Sekunnilleen kolmeen minuuttiin on tiivistettynä kaikki se kauneus, jota ympärilläni nykyään on. Sanat kaiketi kertovat rakastumisesta johonkin henkilöön, mutta mielestäni se voisi aivan yhtä hyvin käsitellä myös rakastumista elämään. "Hei hei, mutsi, mä en oo syöny mun lääkkeitä..."
keskiviikko 20. kesäkuuta 2012
Kuinka tulla suureksi runoilijaksi?
Minulta on monesti kyselty seuraavaa: "Lizard King, kun sinä kerran olet suuri runoilija, niin voisitko mitenkään valaista meille erästä asiaa - miten tulla suureksi runoilijaksi?" Noh, olen perso imartelulle... Kerääntykää ympärilleni lapset, niin avaan sanaisen arkkuni.
Runoilijaksi tullaan noudattamalla seuraavia kolmea ohjetta:
I. Älä juo viinaa.
Tätä ohjetta voi olla vaikea noudattaa, tiedän sen kyllä. Varsinkin näin juhannuksen lähestyessä, se voi monesta tuntua liki mahdottomalta. Mutta jos sinun on pakko juoda, niin polta mieluummin vaikka sikareita.
II. Älä syö lihaa.
Tätä voi monen ihmisen olla vielä edellistä vaikeampi totella. Mutta lupaan, se kannattaa kyllä pitemmän päälle. Huomaat eron jo parissa kuukaudessa.
III. Älä harrasta seksiä.
"Mitä helvettiä! Enkö saa tehdä yhtikäs mitään kivaa?" Vastaus on: et! Sinähän halusit tulla suureksi runoilijaksi - luulitko tosiaankin, että se tulisi ilmaiseksi? Kuka muka sanoi, että elämisen pitäisi olla mukavaa...
Runoilijaksi tullaan noudattamalla seuraavia kolmea ohjetta:
I. Älä juo viinaa.
Tätä ohjetta voi olla vaikea noudattaa, tiedän sen kyllä. Varsinkin näin juhannuksen lähestyessä, se voi monesta tuntua liki mahdottomalta. Mutta jos sinun on pakko juoda, niin polta mieluummin vaikka sikareita.
II. Älä syö lihaa.
Tätä voi monen ihmisen olla vielä edellistä vaikeampi totella. Mutta lupaan, se kannattaa kyllä pitemmän päälle. Huomaat eron jo parissa kuukaudessa.
III. Älä harrasta seksiä.
"Mitä helvettiä! Enkö saa tehdä yhtikäs mitään kivaa?" Vastaus on: et! Sinähän halusit tulla suureksi runoilijaksi - luulitko tosiaankin, että se tulisi ilmaiseksi? Kuka muka sanoi, että elämisen pitäisi olla mukavaa...
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Steve McQueen & Rocco Siffredi
Satuin katsomaan eräänä päivänä kaksi elokuvaa. Toinen oli ylistetty taidepätkä nimeltään Shame ja toinen taas hieman hämäräperäisempi tapaus. Hämmästyin kuvien yhdenkaltaisuutta. Siinä missä Shame vaikutti itsestäni silkalta pornolta (ainakin taidesellaiselta), jälkimmäinen puolestaan toi mieleeni jonkinlaisen avantgarde-pläjäyksen. Seuraavassa lyhyt synopsis kummankin elokuvan tarinasta.
Ensiksi Rocco:
Elokuva kertoo noin kolmevitosesta, valkoisen keskiluokan edustajasta. Tämä mies on muuten täysin normaali, mutta hänellä on suuri salaisuus: seksiriippuvuus. Hänen päivänsä kuluvat pornoa katsellen sekä alituiseen masturboiden. Päivisin hän istuu ankeassa toimistossa, iltaisin taas käy huorissa (mitä nyt lenkkeilyltä kerkiää). Hänen on mahdoton saada erektiota "normaalissa" seksissä - hän pitää parempana seksiä takaapäin huoneen kokoisten ikkunoiden edessä.
Sitten siihen Shameen:
Elokuva kertoo noin kolmevitosesta, valkoisen keskiluokan edustajasta. Mies on täysi perverssi. Hän saa suurinta tyydytystä siitä, että tuottaa naisille jatkuvaa kipua. Hän ei pysty enää "normaaliin" seksiin. Hänen on pakko saada sitä jatkuvasti. Hän muuttaa erääseen hotelliin Pariisissa, jonne tulee myös hänen naisystävänsä. Siellä he antautuvat kaikenlaisten sairaiden perversioiden valtaan. Perversioiden, jotka vievät heidät lopulta jopa hautausmaalle asti.
Shame (2011)
*****
Rocco (?)
*
Ensiksi Rocco:
Elokuva kertoo noin kolmevitosesta, valkoisen keskiluokan edustajasta. Tämä mies on muuten täysin normaali, mutta hänellä on suuri salaisuus: seksiriippuvuus. Hänen päivänsä kuluvat pornoa katsellen sekä alituiseen masturboiden. Päivisin hän istuu ankeassa toimistossa, iltaisin taas käy huorissa (mitä nyt lenkkeilyltä kerkiää). Hänen on mahdoton saada erektiota "normaalissa" seksissä - hän pitää parempana seksiä takaapäin huoneen kokoisten ikkunoiden edessä.
Sitten siihen Shameen:
Elokuva kertoo noin kolmevitosesta, valkoisen keskiluokan edustajasta. Mies on täysi perverssi. Hän saa suurinta tyydytystä siitä, että tuottaa naisille jatkuvaa kipua. Hän ei pysty enää "normaaliin" seksiin. Hänen on pakko saada sitä jatkuvasti. Hän muuttaa erääseen hotelliin Pariisissa, jonne tulee myös hänen naisystävänsä. Siellä he antautuvat kaikenlaisten sairaiden perversioiden valtaan. Perversioiden, jotka vievät heidät lopulta jopa hautausmaalle asti.
Shame (2011)
*****
Rocco (?)
*
Lumikki ja metsästäjä (sekä muutama kääpiö)
Harvoin näkee niin hyviä genre-elokuvia kuin tämä uusin Lumikki. Kummalliseksi asian tekee erityisesti se, että se on jo toinen aihetta käsitellyt leffa tänä vuonna. Ensimmäinen "Kerro, kerro kuvastin" vaikutti kieltämättä sen verran bimbolta - Julia Roberts, yök! - etten vaivautunut sitä käymään edes katsomassa. Mutta tämä jälkimmäinen "Lumikki ja metsästäjä" tuntui huomattavasti mielenkiintoisemmalta.
Jos kerran Tolkienin "Taru sormusten herrasta" on vaikuttanut kokonaisen yhden kirjallisuuden lajityypin syntyyn; niin voidaan liioittelematta väittää, että Peter Jacksonin "Lord of the Ringsit" ovat myös osaltaan luoneet kokonaan uuden genren. Nimittäin vakavasti otettavan fantasiaelokuvan. Kun fantsu ei olekaan enää pelkkää esiteini-ikäisten huttua, vaan myös kunnollista draamaa sekä lisäksi (nyt tulee ruma sana) taidetta.
Voi tosin olla, että olen vähän jäävi, sillä kävin kyseisen filmin katsomassa erään lumikin kanssa, joten sekin saattoi vaikuttaa osaltaan omaan elokuvaelämykseeni. Mutta harvoin sitä silti pääsee seuraamaan näinkin jännää, kaunista sekä koskettavaa pätkää. Hyvä niin.
Lumikki ja metsästäjä (2012)
*****
Jos kerran Tolkienin "Taru sormusten herrasta" on vaikuttanut kokonaisen yhden kirjallisuuden lajityypin syntyyn; niin voidaan liioittelematta väittää, että Peter Jacksonin "Lord of the Ringsit" ovat myös osaltaan luoneet kokonaan uuden genren. Nimittäin vakavasti otettavan fantasiaelokuvan. Kun fantsu ei olekaan enää pelkkää esiteini-ikäisten huttua, vaan myös kunnollista draamaa sekä lisäksi (nyt tulee ruma sana) taidetta.
Voi tosin olla, että olen vähän jäävi, sillä kävin kyseisen filmin katsomassa erään lumikin kanssa, joten sekin saattoi vaikuttaa osaltaan omaan elokuvaelämykseeni. Mutta harvoin sitä silti pääsee seuraamaan näinkin jännää, kaunista sekä koskettavaa pätkää. Hyvä niin.
Lumikki ja metsästäjä (2012)
*****
maanantai 18. kesäkuuta 2012
Päivän aforismi VIII
Tiedätkö muuten, missä auringonkukat kasvavat parhaiten?
"Kyllä", vastasi Vincent van Gogh, "paskassa".
[Tiedättekö muuten, mikä auttaa masennukseen: PMMP:n "Joutsenten" soittaminen repeatilla klo 22.45.]
"Kyllä", vastasi Vincent van Gogh, "paskassa".
[Tiedättekö muuten, mikä auttaa masennukseen: PMMP:n "Joutsenten" soittaminen repeatilla klo 22.45.]
Viikon viisaus X
"The world is full of diamonds
go out and find 'em
but don't blame your daughter"
- The Cardigans -
[Don't blame your father, brother, mother, sister...]
go out and find 'em
but don't blame your daughter"
- The Cardigans -
[Don't blame your father, brother, mother, sister...]
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
Banga!
En näköjään pysty olemaan päivittämättä blogiani. Noh, parempaa ajanvietettä tämä on silti kuin pornon katsominen tahi nettideittailu. Voisi siis olla paljon, paljon huonomminkin...
Sain tuossa jokin aika sitten käsiini Patti Smithin uusimman levykokonaisuuden. Kyseisen albumin ilmestyminen meinasi käytännössä mennä itseltäni täysin ohi: satuin vain huomaamaan eräästä musajulkaisusta, että "Patti Smithiltähän on tulossa uusi levy - mitä hittoa!"
Ja kun lopulta sain tämän platan haltuuni, en voinut olla uskomatta silmiäni - vai pitäisikö tässä tapauksessa puhua korvista. Levy on nimittäin uskomaton! Daami on jotakin kuusissakymmenissä ja vieläkin häneltä irtoaa kuin parhaina nuoruuden päivinään. Jotkut ne vain eivät suostu vanhenemaan. Levynsä kannessa Smith näyttää aivan vanhalta Dylanilta; albumia kuunnellessa en voi olla miettimättä, että jos Jim Morrison olisi vielä elossa, niin The Doors voisi kuulostaa hieman tältä.
Voisin ihan vain piruuttani täräyttää täydet viisi tähteä pelkästään musiikillisista ansioista. Kirjaahan ei saa niin sanotusti arvioida kansien perusteella. Mutta kun tämä levykäinen on pakattu niin kauniisti - se on sidottu kovakantisen kirjan muotoon. Eikä tämä kirja ole mikään pelkkä tusinatuote (joita on esim. Kentiltä joskus tullut markkinoille), vaan oikeasti mielenkiintoinen laitos lukuisine polaroideineen sekä lauluteksteineen. Tämä vielä entisestään onnistuu vahvistamaan mielikuvaa tästä naisesta runoilijana sekä "oikeana" taiteilijana.
Banga (levy+kirja)
*****
Sain tuossa jokin aika sitten käsiini Patti Smithin uusimman levykokonaisuuden. Kyseisen albumin ilmestyminen meinasi käytännössä mennä itseltäni täysin ohi: satuin vain huomaamaan eräästä musajulkaisusta, että "Patti Smithiltähän on tulossa uusi levy - mitä hittoa!"
Ja kun lopulta sain tämän platan haltuuni, en voinut olla uskomatta silmiäni - vai pitäisikö tässä tapauksessa puhua korvista. Levy on nimittäin uskomaton! Daami on jotakin kuusissakymmenissä ja vieläkin häneltä irtoaa kuin parhaina nuoruuden päivinään. Jotkut ne vain eivät suostu vanhenemaan. Levynsä kannessa Smith näyttää aivan vanhalta Dylanilta; albumia kuunnellessa en voi olla miettimättä, että jos Jim Morrison olisi vielä elossa, niin The Doors voisi kuulostaa hieman tältä.
Voisin ihan vain piruuttani täräyttää täydet viisi tähteä pelkästään musiikillisista ansioista. Kirjaahan ei saa niin sanotusti arvioida kansien perusteella. Mutta kun tämä levykäinen on pakattu niin kauniisti - se on sidottu kovakantisen kirjan muotoon. Eikä tämä kirja ole mikään pelkkä tusinatuote (joita on esim. Kentiltä joskus tullut markkinoille), vaan oikeasti mielenkiintoinen laitos lukuisine polaroideineen sekä lauluteksteineen. Tämä vielä entisestään onnistuu vahvistamaan mielikuvaa tästä naisesta runoilijana sekä "oikeana" taiteilijana.
Banga (levy+kirja)
*****
M niin kuin Maldoror
Kerran, eräänä päivänä istuin raitiovaunupysäkillä. Viereeni istahti mustiinpukeutunut mies. Hän poltti sikareitaan. Hän tervehti minua, minä tervehdin totta kai takaisin. Kumpikaan ei sanonut sen jälkeen sanaakaan. Hän puhui. En ymmärtänyt häntä. Hän poltti taas sikariaan. "Kaunis päivä." Tästä sain selvää. Mies poltti tupakkansa loppuun. Hän kaivoi taskuaan. Siellä oli tyhjä aski, toinenkin. Hän laittoi ne takaisin taskuunsa. Seuraavaksi sieltä tuli pari viidenkympin seteliä. Hän laittoi myös ne takaisin. Sitten nousin ylös. Ratikkani tuli.
Comte de Lautréamont: Maldororin laulut
*****
Comte de Lautréamont: Maldororin laulut
*****
Elämäni kuusi parasta minuuttia (osat III & IV)
Mistäköhän sitä kirjoittaisi... Runoudesta, naisista - vaiko kenties musiikista? Koska olen perin laiskalla tuulella, taidanpa tyytyä jälkimmäiseen. Viime kuussa tulin kirjoittaneeksi elämäni kolmesta parhaasta minuutista. Itse asiassa taisin tehdä sen peräti kahdesti, joten nyt ajattelin kertoa niistä kuudesta minuutista. Yrittäkää pysyä hereillä.
Kun on puhe Tori Amosista, on vaikea valita yhtä tiettyä biisiä, joka olisi vaikuttanut elämääni eniten. Voisin helposti mainita Winterin; sen kertosäkeen osaan jopa ulkoa - ja jota olen toisinaan laulanut jollekin lyylille. Viime aikoina päässäni on tosin soinut aivan eri kipale, nimittäin A Sorta Fairytale. Kun ensi kertaa näin kyseisen kappaleen musavideon, suorastaan inhosin sitä. Nyt en voi yksinkertaisesti kuunnella tuota biisiä näkemättä päässäni tätä videota. Katsokaa se itse! Olen myös huomannut, että kun iPod Shufflestani tulee silloin tällöin Fairytale, hyräilen huomaamattani kertosäettä.
Toinen elämääni suuresti vaikuttanut levytys on Bob Dylanin Changing of the Guards. Tällä kertaa puhun kuitenkin siitä tehdystä coverista. Hyvä cover-versio voi monasti olla jopa alkuperäistä parempi - tai jos ei parempi - niin ainakin sen verran erilainen, että se tuntuu kokonaan uudelta. Tällainen on juuri Patti Smithin versio Guardsista. Ja jos alkuperäisessä on kerran saksofonia sekä mustaa naiskuoroa, niin jälkimmäisessä on pelkkä akustisen kitaran liidaama bändi. Ah, täydellistä!
Kun on puhe Tori Amosista, on vaikea valita yhtä tiettyä biisiä, joka olisi vaikuttanut elämääni eniten. Voisin helposti mainita Winterin; sen kertosäkeen osaan jopa ulkoa - ja jota olen toisinaan laulanut jollekin lyylille. Viime aikoina päässäni on tosin soinut aivan eri kipale, nimittäin A Sorta Fairytale. Kun ensi kertaa näin kyseisen kappaleen musavideon, suorastaan inhosin sitä. Nyt en voi yksinkertaisesti kuunnella tuota biisiä näkemättä päässäni tätä videota. Katsokaa se itse! Olen myös huomannut, että kun iPod Shufflestani tulee silloin tällöin Fairytale, hyräilen huomaamattani kertosäettä.
Toinen elämääni suuresti vaikuttanut levytys on Bob Dylanin Changing of the Guards. Tällä kertaa puhun kuitenkin siitä tehdystä coverista. Hyvä cover-versio voi monasti olla jopa alkuperäistä parempi - tai jos ei parempi - niin ainakin sen verran erilainen, että se tuntuu kokonaan uudelta. Tällainen on juuri Patti Smithin versio Guardsista. Ja jos alkuperäisessä on kerran saksofonia sekä mustaa naiskuoroa, niin jälkimmäisessä on pelkkä akustisen kitaran liidaama bändi. Ah, täydellistä!
Runouden kolme suurinta vihollista
Runouden kolme pahinta vihollista ovat järjestyksessään seuraavat:
I. Viina
II. Naiset
III. Itsemurha
Kaksi ensimmäistä ovat myös usein suurimmat syyt kirjoittaa runoutta. Tällä kertaa keskitymme tosin ainoastaan viimeiseen. Seuraava sitaatti on venäläiseltä Jeseniniltä:
Ei tässä elämässä ole uutta kuolla
eikä eläminen yhtään uudempaa.
Tässä taas tulee Majakovskia:
Ei tässä elämässä kuolla vaikeaa,
vaan vaikeinta on luoda elämää.
Kumpainenkin kuoli oman käden kautta. Jos osaisin sanoa vastaavan paremmin - minut tuntien - varmasti sanoisin sen. En kuitenkaan osaa. Tämä tuli vain mieleeni, kun satuin katsomaan Joy Divisionista kertovan Control-elokuvan. Se kertoi Ian Curtisista, joka tappoi itsensä vuonna 1980. Hän oli 23-vuotias. Ian Curtis oli mielestäni täydellinen luuseri...
I. Viina
II. Naiset
III. Itsemurha
Kaksi ensimmäistä ovat myös usein suurimmat syyt kirjoittaa runoutta. Tällä kertaa keskitymme tosin ainoastaan viimeiseen. Seuraava sitaatti on venäläiseltä Jeseniniltä:
Ei tässä elämässä ole uutta kuolla
eikä eläminen yhtään uudempaa.
Tässä taas tulee Majakovskia:
Ei tässä elämässä kuolla vaikeaa,
vaan vaikeinta on luoda elämää.
Kumpainenkin kuoli oman käden kautta. Jos osaisin sanoa vastaavan paremmin - minut tuntien - varmasti sanoisin sen. En kuitenkaan osaa. Tämä tuli vain mieleeni, kun satuin katsomaan Joy Divisionista kertovan Control-elokuvan. Se kertoi Ian Curtisista, joka tappoi itsensä vuonna 1980. Hän oli 23-vuotias. Ian Curtis oli mielestäni täydellinen luuseri...
keskiviikko 6. kesäkuuta 2012
Tältä minusta tuntuu...
"For 27 years I've been trying to believe and confide in
Different people I've found.
Some of them got closer than others
Some wouldn't even bother and then you came around"
- The Cardigans -
Different people I've found.
Some of them got closer than others
Some wouldn't even bother and then you came around"
- The Cardigans -
The Legend of Zelda
Pääsin vihdoin ja viimein Wiin Skyward Swordin läpi. Jokainen, joka on vähääkään seurannut pelimedioita viime vuosina, tietää kyllä mistä on kyse. Nimittäin The Legend of Zelda -pelisarjan viimeisimmästä osasta. Eikä siihen mennytkään kuin 25 vuotta, että päästiin todistamaan Linkin seikkailujen kunniakkainta mainintaa.
Peli on juuri sitä, mitä kaikki siltä odottivatkin: lyhyesti sanottuna mestariteos. Olen aiemmin pitkään pitänyt GameCubelle vuonna 2003 ilmestynyttä Wind Wakeria sarjan parhaana, mutta Skyward Sword laittoi kyllä harkitsemaan asioita vielä kerran uudelleen. Näillä peleillä on sitä paitsi paljon samankaltaista jollakin hyvin hämmentävällä tavalla.
Nintendolla tuntuu olevan nykyisin tapana julkaista aina kaksi Zelda, joista toinen miellyttää toista pelaajakuntaa ja toinen taas sitten niitä jäljellejääneitä. Itselleni nimittäin taannoinen Twilight Princess oli suoraan sanottuna sietämätön pelikokemus. Se oli jollain mystisellä tavalla sen verran "inhorealistinen" tapaus, etten vain mitenkään onnistunut pääsemään maailmaan sisään.
Siksi olikin kovin mukava huomata, että Skyward Sword jatkoi Nintendon huomattavasti "sarjakuvamaisempaa" lähestymistapaa. Tarinassa ei kuitenkaan seikkailla pikku-Linkillä niin kuin Wind Wakerissa - vaan kyseessä on huomattavasti aikuisempi kaveri. Läpi koko pelin on kuitenkin käytetty niin paljon tyylittelyä (grafiikoista lähtien), että tuntuu suorastaan siltä kuin pelaisi anime-elokuvaa. Joku tykkää, joku taas ei - minä suorastaan rakastin!
The Legend of Zelda: Skyward Sword (Wii)
*****
Peli on juuri sitä, mitä kaikki siltä odottivatkin: lyhyesti sanottuna mestariteos. Olen aiemmin pitkään pitänyt GameCubelle vuonna 2003 ilmestynyttä Wind Wakeria sarjan parhaana, mutta Skyward Sword laittoi kyllä harkitsemaan asioita vielä kerran uudelleen. Näillä peleillä on sitä paitsi paljon samankaltaista jollakin hyvin hämmentävällä tavalla.
Nintendolla tuntuu olevan nykyisin tapana julkaista aina kaksi Zelda, joista toinen miellyttää toista pelaajakuntaa ja toinen taas sitten niitä jäljellejääneitä. Itselleni nimittäin taannoinen Twilight Princess oli suoraan sanottuna sietämätön pelikokemus. Se oli jollain mystisellä tavalla sen verran "inhorealistinen" tapaus, etten vain mitenkään onnistunut pääsemään maailmaan sisään.
Siksi olikin kovin mukava huomata, että Skyward Sword jatkoi Nintendon huomattavasti "sarjakuvamaisempaa" lähestymistapaa. Tarinassa ei kuitenkaan seikkailla pikku-Linkillä niin kuin Wind Wakerissa - vaan kyseessä on huomattavasti aikuisempi kaveri. Läpi koko pelin on kuitenkin käytetty niin paljon tyylittelyä (grafiikoista lähtien), että tuntuu suorastaan siltä kuin pelaisi anime-elokuvaa. Joku tykkää, joku taas ei - minä suorastaan rakastin!
The Legend of Zelda: Skyward Sword (Wii)
*****
A Link to the Past
Puran taas suruani bloggaamiseen. Se on silti siitä kätevä väline, ettei se koskaan petä sinua - ja ehkä se tulevaisuudessa jopa vastaa minulle. [Kyllä, Liskokuningas, minäkin rakastan sinua.] Ai niin, olihan minulla jotain sanottavaakin. Otin tuossa männäpäivänä tällaisen kuvan kaupunkia kierrellessäni:
Jos hakkaa kyseistä obeliskia miekallaan tarpeeksi kauan - näin ainakin olen kuullut - sen pitäisi vastata sinulle. (Ihan niin kuin blogini puhuu minulle.) Mitä sen sitten pitäisi oikein kertoa - luoja yksin tietää. Okei, okei, tämä meni kyllä sen verran sekavaksi, että on kai parempi aloittaa uusi topic...
Jos hakkaa kyseistä obeliskia miekallaan tarpeeksi kauan - näin ainakin olen kuullut - sen pitäisi vastata sinulle. (Ihan niin kuin blogini puhuu minulle.) Mitä sen sitten pitäisi oikein kertoa - luoja yksin tietää. Okei, okei, tämä meni kyllä sen verran sekavaksi, että on kai parempi aloittaa uusi topic...
maanantai 4. kesäkuuta 2012
Prometheus
Elokuva alkaa kuvalla titaanista - oletettavasti filmin nimisankarista. Seuraavaksi tulee lyhyt kohtaus Skotlannista (oikeasti Islannista), minkä jälkeen valkokankaan valtaa musta avaruus tähtineen. Ohi lentää pienen pieni alus - ihmiskunnan todennäköisesti viimeinen toivo - eli siis Prometheus.
Heti alkuun tuntuu pahalta myöntää, mutta pelkään suuresti, että elokuvataiteen visuaalinen aallonharja on nyt saavutettu. Piste. Tosin voi hyvinkin olla, että ihmiset ajattelivat samaa jo silloin, kun leffa Le Voyage dans la lune (1902) valtasi teatterit. Elämys oli kuitenkin siinä määrin lähes täydellinen (niin kuvan kuin äänenkin osalta), etten voi kuvitella hienompaa kokemusta - jonka pystyisi yksinkertaisesti saamaan pimeässä salissa istuessaan.
Vaikea sanoa siitä käytännössä mitään muuta; menkää nyt herran tähden itse katsomaan. Jos science fiction sekä kauhu on sydäntänne lähellä, en usko parempaa vaihtoehtoa koskaan olleenkaan. Muista scifi-kauhuista mieleeni tulee lähinnä taannoinen The Thing, mutta kyseinen raina jää vielä kauaksi taakse. Tähtien tuolle puolen...
Prometheus 3D (2012)
*****
Heti alkuun tuntuu pahalta myöntää, mutta pelkään suuresti, että elokuvataiteen visuaalinen aallonharja on nyt saavutettu. Piste. Tosin voi hyvinkin olla, että ihmiset ajattelivat samaa jo silloin, kun leffa Le Voyage dans la lune (1902) valtasi teatterit. Elämys oli kuitenkin siinä määrin lähes täydellinen (niin kuvan kuin äänenkin osalta), etten voi kuvitella hienompaa kokemusta - jonka pystyisi yksinkertaisesti saamaan pimeässä salissa istuessaan.
Vaikea sanoa siitä käytännössä mitään muuta; menkää nyt herran tähden itse katsomaan. Jos science fiction sekä kauhu on sydäntänne lähellä, en usko parempaa vaihtoehtoa koskaan olleenkaan. Muista scifi-kauhuista mieleeni tulee lähinnä taannoinen The Thing, mutta kyseinen raina jää vielä kauaksi taakse. Tähtien tuolle puolen...
Prometheus 3D (2012)
*****
Moebius (1938-2012)
Olen hetken aikaa ollut ilman nettiyhteyttä, joten en ole päässyt bloggaamaan aivan yhtä usein kuin olisin halunnut ja tarvinnut. Tällä välin Pohjois-Koreasta meinasi melkein tulla demokratia, mutta onneksi asiat ovat nyt kaikin puolin taas reilassa...
Giroan itseni, sillä minulta on mennyt täysin ohi tieto suuren sankarini kuolemasta. Nimittäin Jean Giraud aka Moebius aka Gir on nyt kuollut. Tosin en usko, että Moebius olisi varsinaisesti vielä edesmennyt - hän on varmasti liittynyt tähtiin, joista on alunperin tullutkin. Mutta ainakaan herra Giraud ei enää kirjoita tai piirrä sarjakuvia. Siinä menetettiin yksi hienoimmista, ranskankielisen sarjiksen legendoista. Jäljelle jääneistä kenties Enki Bilal nousee uudeksi yksinvaltiaaksi - mene ja tiedä.
Giroan itseni, sillä minulta on mennyt täysin ohi tieto suuren sankarini kuolemasta. Nimittäin Jean Giraud aka Moebius aka Gir on nyt kuollut. Tosin en usko, että Moebius olisi varsinaisesti vielä edesmennyt - hän on varmasti liittynyt tähtiin, joista on alunperin tullutkin. Mutta ainakaan herra Giraud ei enää kirjoita tai piirrä sarjakuvia. Siinä menetettiin yksi hienoimmista, ranskankielisen sarjiksen legendoista. Jäljelle jääneistä kenties Enki Bilal nousee uudeksi yksinvaltiaaksi - mene ja tiedä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)