Viikon viisaus V

"Never was a cornflake girl
Thought that was a good solution
Hanging with the raisin girls"

- Tori Amos -

[Never was a cornflake boy...]

Päivän aforismi III

Lasitalossa asuvan ei kannata ampua vihaisia lintuja.


[Ei se tuo voinut olla... Ehkä se olikin tämä.]


Lyhythiuksisen naisen suuteleminen on kuin suutelisi hyvin kaunista poikaa.

Lost in the Fire Storm

Juuri tätä kirjoittaessani kuuntelen parhaillaan The Stormin uutukaista Rebel Against Yourselfiä - kerrassaan mahtava käsky! Käsittääkseni levyltä on ehditty jo julkaista kaksi sinkkua Lost in the Fire sekä My Crown. Ei jälkimmäinenkään yhtään pöllömpi biisi ole, mutta tuo ensinmainuttu on kyllä aivan jotain muuta. Käykääpä tsekkaamassa raidasta tehty musafilkka YouTubesta - varsinaista videotaidetta, sanon minä.

Itse tutustuin Stormiin ekan kerran kakkosalbumin Black Luckin muodossa. Erityisesti siitä kolahti B.S.E., joka taisi muutaman kerran radioaalloilla soidakin. Siitä tehdyssä videossa että tietenkin itse kappaleessa vierailee Volbeatin solisti - bändi, josta en ole koskaan pahemmin välittänyt - mutta joka sopii siihen kuin nyrkkirauta ohimoon. Aikoinaan se iski kuin miljoona volttia, ehkä tuon Lostin voisi sanoa iskeneen jopa puolitoistakertaisesti.

Mahtavaa joskus digata ihan vain bändin musiikkia, eikä aina vain kuolata kaunista solistia. Niin, onhan bändissä tosin naislaulaja, mutta henkilökohtaisesti minun on vaikea saada hänestä kovinkaan kummoisia väreitä. Kyseinen nainen voi joillekin olla tuttu edesmenneestä Swan Lee -yhtyeestä. Duon toinen taiteellinen osapuoli on daamin aviopuoliso, joka taas aiemmin vaikutti Mew:n basistina (nyt siis soittaa ainakin kitaraa).

Bändi on kieltämättä osoittanut huimaa musiikillista kehitystä, sillä ensimmäisen levyn Nightwish/Within Temptation -tyylisestä muzakista on siirrytty huomattavasti rockimman kaman kautta tanssipainotteiseen tuotantoon. En malta odottaa, että näen poppoon ihan livenä. Mitä lie neljäs levy tuo tullessaan; mutta sen näkee sitten taas parin vuoden kuluttua. Nyt nautin kuitenkin tästä kolmannesta.

Rebel Against Yourself

****

Florence + Me

Kate Bush

Satuin eilen huomaamaan - kaikeksi yllätyksekseni ja järkytyksekseni - että Kate Bushilta on tulossa uusi albumi. Miten se voi edes olla mahdollista? Eikö häneltä juuri alle puoli vuotta sitten tullut jo levy ulos? Eikö joka albumin välissä pidäkään olla viittätoista vuotta? Mihin maailma on oikein menossa...

Jos muistini pelaa oikein, niin käsittääkseni Bush ehti tehdä yhden ainoan kiertueen ja siitäkin on reilut kolmisenkymmentä vuotta. Niin, ja todellakin kahden albumin (Aerialin ja sitä edeltäneen) välissä ehti vierähtää 12 vuotta. Itsehän tutustuin naisen tuotantoon juuri tuon Aerialin muodossa, minkä jälkeen sain käsiini sitten tämän viimeisimmän eli Director's Cutin. Sen lisäksi minulta löytyykin vain rikollisen suppea "best of" Whole Story.

Kun pääsin tutustumaan Katen "ohjaajan versioon" en voinut kuin hämmästellä, miten tuoreelta kyseinen musa voikaan kuulostaa. Kappaleethan ovat tosiaankin jo 80-90-lukujen heiniä, mutta olisin voinut vaikka vannoa, että ne on kirjoitettu vasta äskettäin. Totta kai ne on rukattu uusiin kuosiin, mutta siitä huolimatta ne kuulostavat paljon enemmän tältä päivältä kuin vaikkapa Lady Gagan jotkut viimeaikaiset hengentuotteet.

Ehkä en pysty ikinä saamaan niitä samoja kicksejä kuin henkilö, joka on löytänyt daamin musiikin minua aiemmin. Sillä koska itse olen vasta aikamoinen keltanokka, niin minulta jää kokonaan puuttumaan vastaavat tunnesiteet. Ihminenhän ei koskaan pysty unohtamaan ensirakkauksiaan: Daft Punk, Kent, Bob Dylan. Joten jos vaikkapa Zimmermanin Bobby pistäisi vanhoja kipaleitaan uuteen kuosiin ja levyttäisi niistä albumillisen, en voisi muuta kuin hihkua mukana.

Ehkä pitäisi todellakin tutustua Bushiin huomattavasti tätä tarkemmin. Hänen musiikkinsa todellinen aarrearkku nimeltään This Woman's Work on vain niin rikollisen kallis, ettei tällaisella köyhällä opiskelijanplantulla ole siihen ikimaailmassa varaa. Mutta ehkä tilanne korjaantuu, kun saan käsiini sen ensi kuussa ilmestyvän 50 Words for Snow -kokonaisuuden. Sitä odotellessa...

Director's Cut

****

Björk

Sain Björkin tuoreimman levykokonaisuuden Biophilian käsiini jo parisen viikkoa sitten. Mutta koska se vaati huomattavasti enemmän sulattelua kuin Tori Amoksen viikkoa aikaisemmin ilmestynyt uutukainen, pääsen arvioimaan sitä vasta nyt.

Ensivaikutelma on suhteellisen paljon sama kuin myös edellisen Voltan kohdalla. Björkille tutut kilinät, kolinat ja pimputtelut eivät ole kadonneet minnekään. Mukana on myös "pakollisia" bassojytinöitä ynnä muita pörinöitä. Mutta se ei ole lainkaan huono asia - ennemminkin päinvastoin. Levy nimittäin kuulostaa juuri siltä, miltä Voltan olisi toivonut kuulostavan.

Kerkesin ennen tätä albumia hankkimaan Björkiltä lisäksi hänen jonkinasteisen "välityönsä" eli siis Voltaic-boksin. Se pitää sisällään yhteensä neljä kappaletta levykäisiä, joista kaksi on cd:itä ja kaksi taas dvd:itä. Devareilta löytyvät V:n kaikki musavideot sekä fanien duunaamia lyhäreitä plus koko laitoksen paras anti - täyspitkä keikka Pariisista ja hieman lyhyempi veto Islannista. CD:iltä löytyvät puolestaan albumin remiksit sekä samaisten kappaleiden "livet studiossa".

Paketti olisi muuten täysi kymppi, mutta hinta on kuitenkin sen verran suolainen, että ei sille kaikkia tähtiä voi hyvällä tahdollakaan antaa. Biophilia on kuitenkin lähes täysosuma, mutta - ja nyt tulee se suuri mutta - en valitettavasti päässyt kuin raapaisemaan pintaa. Levystä on nimittäin ollut tarkoitus julkaista suoranainen multimedia-pläjäys, joka toimii parhaiten kaiketi heillä, jotka omistavat Applen "omenoita". Itselläni on tuossa vain tuo säälittävä Shuffle, joten eihän sillä tässä tapauksessa tee yhtikäs mitään. Siksi arvosana tuleekin vain ja ainoastaan pelkästä levyn Deluxe-painoksesta.

Biophilia (deluxe)
*****

Voltaic (2cd+2dvd)
****

Olen 27.

Ja vihaan edelleenkin vanhoja runoukkoja.

Tosiasioita & saavutuksia II

Tosiasioita:


Isoäitini tapasi sanoa: "Pakko ei ole kuin köyhän kuolla."


Isäni taas: "Käy niin kuin mustalaisen hevoselle. Juuri kun se oppi olemaan syömättä, se kuoli nälkään."


Saavutuksia:


Sain valmiiksi elämäni ensimmäisen käsikirjoituksen, johon ei jäänyt enää mitään parannettavaa. Ällistyttävä tunne.

Lars von Trier & Anders Breivik

Älkää pelästykö. En aio vetää yhtään ainoaa johtopäätöstä von Trierin elokuvien että Breivikin sairaiden manifestien välillä. Huomioni kiinnitti vain se tosiseikka, että kummastakin herrasta on suht samanverran tietoa Wikipediassa. Toinen tekee loistavia filmejä ja toinen taas - noh, jokainen voi kyllä päätellä itsenäisesti.

Satuin tuossa vähän ajan sisällä katsastamaan Larsin kaksi elokuvaa: Itse asiassa tarkemmin sanottuna Amerikka-trilogian osat yksi et kaksi, joiden nimet ovat Dogville sekä Manderlay. Tuo ensinmainittu kiinnitti huomioni jo pelkästään siitä syystä, että kuulin sen olleen Andersin "suosikkeja". Joten olihan se pakko sitten katsastaa. Enkä pettynyt.

Olen aina onnistunut pitämään von Trieriä jonkinlaisena psykopaatti-naistenvihaaja-natsina, mihin en nyt ota sen enempää kantaa. Mutta uutena asiana tuli se, että ei helvetti sentään, mieshän osaa oikeasti ohjata ja kirjoittaa elokuvia. Dogvillen jälkeen - ja varsinkin, kun katsoin siihen vielä jatkoa - jäin vain miettimään, että jätkähän on suoranainen 2000-luvun Kubrick. Ja se on jo paljon sanottu se.

Aikaisemmin olin katsonut vain ja ainoastaan Dancer in the Darkin ja senkin käytännössä pelkän Björkin vuoksi. Toiseksi olin ehtinyt tsekata Antichristin. Edellinen on yksi lempileffoistani, mutta toinen rehellisesti sanottuna suoranaista - sanonko mitä? Nyt mieleni onkin tehnyt 180 asteen täyskäännöksen, joten en vain voi olla katsomatta, mitä kaikkea muuta tyyppi onkaan ehtinyt duunata. Vielä pitäisi tsiikata tuo tuore Melancholia - niin, ja "Nymfomaania" odotellessa...

Dogville (2003)
*****

Manderlay (2005)
****

Andy W.

i think i just found my edie sedgwick.

Zen & Driving

Kuulin tuossa jokin aika sitten vertauksen, jota en muista aiemmin kuulleenikaan. Se meni jotakuinkin seuraavanlaisesti: Jos tarpeeksi monta apinaa laittaa kirjoittamaan - kaiketi kirjoituskoneilla? - niin lopulta ne saavat aikaan koko Shakespearen tuotannon. Eli toisin sanoen, jos katsoo tarpeeksi monta Drive Angryä putkeen, elokuvaelämys vastaa lopulta yhtä Drivea.

Noh, ehkä se ei ole ihan noin simppeliä. Drive on nimittäin sen verran kova kuva - sekä myös kirja, johon filkka perustuu - että siihen harva yltää. Vaikea oikeastaan kuvitella, että yhdistämällä sekä autoilu- että väkivaltaviihdettä, lopputulos voisi olla näin hyvä. Mutta niin se vain on.

Kun ällösiirappisia, kasarisynapopilla varustettuja ihmissuhdedraamoja seuraa päähän potkimista sekä niiden räjäyttelyä, niin voidaan jo puhua jonkinlaisesta taiteesta. Hollywoodhan on täynnä söpöä ihmissuhdehömppää plus siihen päälle vielä pikkutuhmaa pornoilua ja hieman ammuskelua. Mutta jos todella haluaa jättää katsojan haukkomaan henkeään, niin jotain muutakin pitäisi keksiä.

Ja niin ohjaaja Nicolas Winding Refn on selvästi keksinytkin. Itse olen tutustunut miehen tuotantoon lähinnä loistavien Valhalla Risingin sekä Bronsonin voimin. Nyt olen alkanut jo pitää kyseistä herraa Darren Aronofskyn vertaisena elokuvavisionäärinä. Vielä kun pääosassa on näin heteromiehenkin näkökulmasta komea miekkonen - joka jostakin kumman syystä onnistuu muistuttamaan klassisia länkkäriheeroksia - on kovin vaikea löytää filmistä ainuttakaan haukkumisen sanaa.

Kirja ei ole ihan yhtä kovaa kamaa kuin leffakaimansa, mutta hyvä sekin on. Perusdekkariksi/noiriksi harvinaisen oivaltavaa settiä. Selvästi kirjailija James Sallis osaa hommansa; hetkittäin mieleen tulee jopa Fight Club -elokuva ja tietenkin myös Chuck Palahniukin alkuperäisteos. Tätä lisää!

Drive (2011)
*****

James Sallis: Kylmä kyyti (Drive)
****

Päivän aforismi II

Naisten deittailu on kuin ohjaisi aivan helvetin isoa lentokonetta - eikä sulla ole aavistustakaan, mitä hittoa sä oikein olet tekemässä...


- Minä -


[Minä <3 Naisia]

Viikon viisaus IV

"Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa"

- Pariisin kevät -

Sarjakuvista

Olikohan se Stephen King, joka joskus sanoi jotakin sellaista, että mikään ei saa kirjailijaa kirjoittamaan entistä innokkaammin kuin se, että lukee julkaistua kirjallisuutta, joka on itse asiassa paljon huonompaa kuin se, mitä itse jo kirjoittaa... No, se ei voisi pitää kovinkaan enempää paikkaansa - ainakaan kyseisessä tapauksessa.

Satuin nimittäin lukemaan lyhyen sarjakuvan, joka käsitteli Lady Gagaa. Älkää kysykö miksi. Ehkä en vain ole sopivaa kohderyhmää, mutta en voinut kuin ajatella, miten tällaista Scheißea voidaan edes julkaista. Kuvitus olisi muuten ollut kai ihan käypää kamaa, mutta kun Stefani oli kuvattu blondina pikkutyttönä - niin ei helvetti sentään! Ja kun kertojanääni oli suoraan Wikipediasta, niin eipä siinä voinut muuta kuin vittuuntua.

Toivonkin, että jos koskaan itse päädyn julkaisemaan mitään näin kehnoa, niin joku haukkuu tuotokseni omassa blogissaan. Tästä kuitenkin voimaantuneena päädyin kirjoittamaan omia sarjakuva/lyhytelokuvakässäreitäni, niin jotain hyvää sentään. Mutta kysyn vaan, että kenen vastuulla on...

Päivän aforismi

Älä muuta itseäsi maailman vuoksi - tee maailmasta kaltaisesi.


- Minä -

Viikon viisaus III

"That I'll die livin' just as free as my hair"


- Lady Gaga -


(Gimme head with hair, long beautiful hair...)