Satuin eräänä päivänä lähikirjastossa vaellellessani tarttumaan Stieg Larssonista kirjoitettuun elämäkertaan. Noh, se oli ehkä maailman toisiksi huonoiten sekä kirjoitettu, kustannettu että suomennettu teos, joten en voi suositella sitä oikein yhtään kenellekään. Jos haluat lukea enemmän kyseisestä herrasta, suosittelen rehellisesti tutustumaan hänen avovaimonsa tekeleeseen.
Mutta oli siitä sentään jotakin hyötyä. Tajusin nimittäin, miten vaarallista fasismi (yhä) on maailmalle - mutta en minä siitä teille halunnut kertoa. Halusin nimittäin puhua tällä kertaa Stiegistä itsestään.
Mies, joka omisti koko elämänsä natsismin vastaiselle työlle, kuoli vain viisikymppisenä sydänkohtaukseen. Se siitä. Häneltä sattui jäämään jäljelle kolme käsikirjoitusta, joista kumma kyllä tulisi yksi maailman myydyimmistä romaanisarjoista. Itse hän kuuli viimeiseksi vain sen, että hänen teoksensa ylipäätään edes kustannettaisiin. Ei siis sitä, että niitä myytäisiin miljoonittain ympäri maapalloa, niistä tehtäisiin kolme ruotsalaista elokuvaversiota - ja amerikkalainenkin trilogia on parhaillaan tekeillä.
Mitä sitten: Perinnöksi häneltä jäi kasapäin provisioita, joista loppupeleissä kinastelevat hänen isänsä, veljensä sekä avovaimonsa. Varsinainen karhunpalvelus. Natsismikin elää edelleen ja voi hyvin - jälkimmäinen on oma villi arvaukseni. Joten mitä Stieg Larsson oikeastaan hyötyi. Hänen jälkeensä markkinat ovat täyttyneet aivan luokattomasta pohjoismaisesta dekkariviihteestä; kirjoista/leffoista, jotka onnistuvat olemaan aina toinen toistaan kehnompia.
Joten Stieg Larsson epäonnistui. Hän ei lopulta onnistunutkaan muuttamaan maailmaa. Vai kuinka?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti