Tuntuu vahvasti siltä, että ihmiset ovat nykyisin aina vain apaattisempia ja apaattisempia. Ymmärrän tämän kyllä oikein hyvin. Sillä jos nimittäin minäkin viettäisin seuraavanlaista elämää: Nukut kahdeksan tuntia. Olet töissä toiset kahdeksan tuntia. Ja viimeisen kolmanneksen vuorokaudesta vietät somassa - niin ketä ei muka tällainen elämä rupeaisi ahdistamaan.
Mutta kun nykyään nukun puolet elämästäni ja toisen puolen yritän luoda, niin ei sekään helppoa ole. Vielä kun ei ole minkäänlaista varmuutta, että siitä koskaan tulisi yhtikäs mitään. Ajattelu on sitä paitsi raskasta puuhaa - kokeiltaa itse! Enkä ole yhteiskunnalle edes kovinkaan arvokas, kun en kerran mitään tuotakaan, kulutanpahan vain. Mutta jos ihminen ei uskalla unelmoida, toivoa - ei hän ole mielestäni lainkaan ihminen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti