Ja tulihan se Kate Bushin uutukainen vihdoin ja viimein sieltä! Minä perkele olin vain ehtinyt spoilaamaan sen vähäisenkin nautinnon, mitä levy olisi voinut tarjota, kuuntelemalla sitä ennakkoon Nytin sivuilta. Mutta joka tapauksessa olisin sen kuitenkin hankkinut itselleni, vaikka albumi olisi paljastunut kuinka kehnoksi tahansa.
Eikä se yhtään huono ole. Se on vain samalla tavalla "vähemmän hyvä" kuin Tori Amoksen viimeisin levykokonaisuus Night of Hunters. Enempi taidetta, vähempi musiikkia. Musiikkilehdistö on tapansa mukaisesti totta kai haltioissaan. Ihme homma, että he niin kovasti vihaavat Metallican Lulua, mutta rakastavat silti Kate Bushia. Suutari pysyköön lestissään?
Myönnän, että odotukseni olivat pikkaisen korkealla Director's Cutin jälkeen - josta olenkin kertonut enemmän aiemmin. Kyseessä oleva platta on kuin Aerialin kakkoslevykäinen, joka toimii huomattavasti paremmin kokonaistaideteoksena kuin yksittäisinä biiseinä. Mutta nyt puuttuu täysin se ensimmäinen levyllinen niitä hittejä ja sinkkuja. What a bummer!
Onhan mukaan saatu Katen omaa poikaa laulamaan sekä Elton Johnia että Stephen Fryta feattaamaan. Tunnelma risteilee jossakin Lumiukon "Walking in the Airin" ja Tenavien joulun välillä. Levyn eka sinkkulohkaisu Wild Man onkin sitten se ainoa yhtään menevämpi biisi - ja ehkä samalla myös koko platan paras. Hyvänä esimerkkinä levystä käykin nimibiisi, jolla Fry luettelee viisikymmentä sanaa lumelle. Ketä kiinnostaa!
Levyn paras hetki onkin valitettavasti se, kun hän lausuu viidennenkymmenennen: "Snow". Taiteena täydet viisi tähteä, mutta musiikkina...
50 Words for Snow
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti