Olen vain vuoden vanhempi kuin, minkä ikäiseksi John Keats eli. Olen samanikäinen kuin Pekka Streng oli kuollessaan. Parin kuukauden päästä olen Jim Morrisonin ikäinen.
Miksi minusta siis tuntuu, että aikani käy niin vääjäämättömästi vähiin?
Jos nyt kuitenkin saisin vain ja ainoastaan reilun vuoden elinaikaa – sanotaan vaikka maksimissaan ”maailmanloppuun” eli 21.12.2012 asti – niin mitä ihmettä tekisin kaikella sillä jäljellä olevalla ajalla.
Tässä tulee muutamia mietteitä:
Nuorena kuoleminen ei ole kovinkaan kannatettavaa, jos et jätä mitään jälkeesi. Ja koska olen vain omasta kirjailijuudestaan haaveileva nuori kolppi, niin kai minun pitäisi jotain keritä julkaisemaankin. Joten ihan ensitöikseni kaiketi kirjoittaisin käsikseni valmiiksi – johon varmasti menisi suurin osa jäljellä olevasta ajastani – ojentaisin sen USB-tikulla veljelleni ja sanoisin: ”Julkaise se ja pidä rahat!”
Se siitä. Toisekseen olen aina halunnut matkustella. Olen jo teinipojasta asti halunnut käydä Japanissa (ja aivan erityisesti Tokiossa), joten kaipa sinnekin olisi sitten mentävä. Lyhyen tähtäimen suunnitelmana olisi tosin lähteä Pariisiin ja siellä päin käydä Jim Morrisonin haudalla. Sitten poseeraisin hautakiveä vasten rauhanmerkkiä näyttäen. Mutta sen jälkeen menisin sinne Tokioon. Ja jos en joutuisi ydinvoimalaonnettomuuteen, kasvaisi Godzillan mittoihin ja tuhoaisi koko kaupunkia, niin aikaa jäisi vielä yllin kyllin tuhlattavaksi.
Kenties hankkisin jonkun kivan japanilaisen tyttöystävän… Mutta hetkinen? Tämänhän kohdan piti tulla vasta hieman myöhemmin. Eli jäljellejäävän ajan käyttäisinkin vetämällä helvetinmoiset sakekännit ja käymällä bordelleissa, joissa kaikki tytöt olisi puettu Sailor Moon –univormuihin.
Vitsi. Vitsi.
Oikeasti yrittäisin löytää elämääni jonkun, joka siitä on niin kauan puuttunut eli niin sanotun paremman puoliskoni. Eikä sen välttämättä olisi pakko olla japanilainen tyttö, vaikka mielestäni he ovatkin ihan ylisöpöjä ja –herttaisia.
Etsisinkin vain jonkun mukavan naisen, joka rakastaisi minua ja minä rakastaisin häntä. Eipä siihen voi mitään muuta oikein sanoa. Millainen tämä nainen sitten olisi: No, ehkä unelmatapauksessa hänellä olisi punainen tukka, pisamia ja kukkamekko; mutta tämä kyllä rajaisi mahdollisia vaihtoehtoja harmittavan paljon. Joten uskonkin, että pelkällä lämpimällä hymyllä pääsisi jo aikamoisen pitkälle…
Ai niin, ja siellä Tokiossa minun olisi varmaankin pakko kääntyä buddhalaiseksi, sillä kyseinen filosofia on jo pitkään kiehtonut minua. Joten kaipa sitä pitäisi ajella päänsä kaljuksi ja pukeutua oranssiin. Tämä taitaisi kuitenkin huomattavasti rajata noita jälkimmäisiä vaihtoehtoja, joten ehkä jätän pitkät kutrini rauhaan ja tyydyn vain pukeutumaan farkkuihin ja T-paitaan. (Mutta Buddhan oppeihin paneutuisin kyllä kaikesta huolimatta entistä tarkemmin.)
Voin jo nyt nähdä päässäni, miten kävelen pitkin sateisia Tokion katuja, huomaan edessäni höyryävänkuuman nuudeliständin ja istahdan alas ottamaan kupillisen tofunuudeleita. Niin, ja ruokajuomaksi riittäisi pelkkä vesi, kun en vahvemmista niin kovasti perusta.
[Onkin suorastaan pienoinen ihme, että olen edelleen sinkku... ^_^]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti