Miehet jotka vihaavat naisia

...mutta rakastavat loistavia elokuvia.

Käväisin parisen päivää sitten katsastamassa ensi-illassa Stieg Larssonin maailmaavalloittaneeseen Millennium-trilogiaan perustuvan The Girl with the Dragon Tattoo -elokuvan. Pidän huomattavasti enemmän alkuperäisen romaanin tittelistä, minkä niminen ruotsalaisproduktio myös löytyy. On kaksi syytä, miksi en aio katsoa kyseisiä elokuvia ihan hetimiten: Ensiksikään en halua spoilata trilogian kahta tulevaa filmiä. Toisekseen en halua palata leffan maailmaan enää toista kertaa.

Muuten kyseessä on lähes täydellinen elokuva - paitsi, että se on aivan saatanan ahdistavaa kamaa. Pesee Driven mennen tullen - ei tietenkään taiteellisesti - mutta vaikuttavuudessaan. Edellämainitun taideväkivalta onkin pientä verrattuna Dragon Tattoon kerrassaan häiritsevään seksuaalisen väkivallan kuvaukseen. On lisäksi perin kummallista, että sama filkka voi antaa sinulle melkein erektion - samalla, kun vain haluaisit oksentaa.

Mutta sitä taide kai parhaimmillaan on... Leffa alkaa pariminuttisella introlla kovin bond-maiseen tapaan. Niin, filmin pääosassa nähdään 007:na kunnostautunut Daniel Graig. Alun musiikkina toimii elektro-sävytteinen versio Led Zepin jo vuonna 1970 julkaistusta Immigrant Songista. Nyt sen tosin vetäisee Karen O (bändistä Yeah Yeah Yeahs) ja hiton hyvin vetääkin. Käytännössä tämä kaksi ja puoli minuttia kestävä kipale summaa koko liki kolmituntisen leffan - jauzaa!

Katselukokemuksen jälkeen olo oli jotakuinkin suhteellisen sanaton. Uskon, että kyseistä filmiä tullaan käyttämään vielä vuosien kuluttua esimerkkinä täydellisestä trilleristä. Joka yksityiskohta on nimittäin sen verran loppuun asti mietitty ja hiottu, että korjattavaa ei juurikaan jää. Vielä kun Rooney Mara luo niinkin järisyttävän roolisuorituksen kovaonnisena Lisbeth Salanderina, että valittamisen aihetta on hyvin vaikea enää löytää.

The Girl with the Dragon Tattoo (2011)

*****

Raised Fist

Pari päivää sitten olin kulkemassa kohti poliisiasemaa - ei, minulla ei ollut haku päällä. Olin vain noutamassa uusittua ajokorttiani. Satuin kulkemaan Kolmen sepän patsaan ohi, jolla olikin käynnissä mielenosoitus: Paikalle oli kerääntynyt muutamia mustia miehiä ja naisia soittamaan rumpuja, tanssimaan sekä pitelemään plakaatteja.

Kun sitten jatkoin matkaani, suojatien varrella seisoi eräs musta kundi, jolla oli käsissään pahvinen kyltti. Vilkaisin kiinnostuneena, mitä siinä mahtoi lukea. Siinä seisoi jotakin vastaavaa kuin "Stop rape and war in Kongo!" Tekstin luettuani nostin oikean käden nyrkkini pystyyn; mies nyökkäsi minulle. Muuta ei tarvittu.

Zen & Writing

Minulla käy usein seuraavasti:

En pysty pariin viikkoon kirjoittamaan sanaakaan. Tänä aikana tuskailen enkä saa oikein mitään tehtyä. Äitini vakuuttaa minulle, että "kyllä sinä olet aina kirjoittanut". Mihin taas yleensä parahdan vastaukseksi: "Mutta kun en ole kahteen viikkoon saanut aikaiseksi lausettakaan."

James Joycesta kerrotaan seuraavanlaista legendaa. Eräänä kertana hän tuskaili ystävälleen, että oli saanut laitettua paperille vain kuusi kokonaista sanaa. Tähän ystävä tokaisi: "Mutta sehän on paljon sinun tapauksessasi." Johon Joyce pisti takaisin: "Mutta kun en tiedä, mihin järjestykseen ne laittaisin!"

Toinen anekdootti: Olen jostakin lukenut, että Kurt Vonnegutilla oli tapana kirjoittaa yhtä ainoaa sivua niin kauan, että se oli täysin valmis. Kun hän oli saanut romaaninsa viimeisen sivullisen kirjoitettua, kirjan pystyi suorilta käsin latomaan. Pitävätkö kyseiset tarinat sitten paikkaansa - mene ja tiedä?

Itselläni vain oli takana edellä kuvatun kaltainen kaksiviikkoinen. Mutta tänään sitten istuin koneen ääreen ja pistin soimaan kirjastosta lainaamani John Adamsin (ei sen Yhdysvaltain toisen presidentin) Doctor Atomic -oopperan. Hörpin light-virgin cuba libreä ja pystyin taas kerran kirjottamaan. Tunsin itseni aivan Henry Chinaskiksi.

Lost in Middle-earth

[Kirjani on valmis. Tai siis se olisi valmis, jos en olisi huomannut, että se tarvitsee vielä yhden ylimääräisen luvun. Alan tuntea itseni pikkuhiljaa Tolkieniksi. Ehkä laitan viimeiseen osaan vähän jotakin pientä lisäinfoa...]

Kuvajournalismia

[Enää kahdeksan kuukautta jäljellä...]

"Saiturin joulu"

Kun olin tänään Alepassa ostamassa pullollista vichyä, näin edessäni Tulevien Joulujen Haamun. Eikä se ollut yhtään pöllömpi ilmestys...

Tällä noin kuusikymppisellä papparaisella oli harmaa tukka sekä parta. Päässään hänellä oli lierihattu. Yllään laivastonsininen poplari. Oli hän minua kylläkin päätä pitempi, mutta ei nyt anneta pikkuseikkojen häiritä.

Eikä hän mikään kadunmies ollut: Hän osti ruokaa (mm. taateleita) ja yhden ainoan jouluoluen. Ostoksensa hän maksoi viidenkymmenen euron setelillä. Sen jälkeen hän murahti kassaneidille kiitokseksi ja jatkoi matkaansa. En voinut olla tuijottamatta.

Viikon vitsaus (Viikon viisaus VI)

"I want so much to hurt you
I want so much to hurt you
I want so much to hurt you
Marry me
I want you as my wife"

- Lou Reed -

Päivän aforismi IV

"Jos dooglaat ennen jokaisia treffejäsi, et lopulta tule tapailemaan yhtikäs ketään."

- Minä -

[Olen oman itseni Herakleitos... Minustakin tosin saattaa löytyä vuoden -85 vintagealastonkuvia googlaamalla.]

Led Zeppelin III

Neljä nuorta miestä. Sopimus Saatanan kanssa. Koko 70-luku on oleva heidän: Villejä seksiorgioita. Huumeita. Viinaa. Irstailua. Väkivaltaa. Pahoinpitelyjä. Hotellihuoneiden tuhoamisia. Vuosia myöhemmin yksi heistä on menettänyt itsensä huumeille. Yhdeltä on kuollut poika. Yksi on itse matkannut Helin saleihin.

Bändi on tietenkin Led Zeppelin. Rock & Rollin Hindenburg. Kymmenen julkaistua albumia. Miljoonia myytyjä levyjä. Lukuisia listaykkösiä. Maailman suurimmat areenat tulisivat lankeamaan heidän jalkojensa juureen. Myriadit vertajanoavat barbaarit tulisivat menettämään järkensä heidän kappaleidensa tahtiin. Jumalten vasara iskisi kokonaisen kansakunnan tajuntaan.

Bändi, jonka tuleva lento näytti yhtä sujuvalta kuin lyijyisen zeppeliinin (Lead Zeppelin). Bändi, josta ei tullut uutta Yardbirdsiä (New Yardbirds). He saivat kaiken - he menettivät vielä enemmän. He tulisivat rakentamaan tikkaat Taivaaseen. He tulisivat laskeutumaan alas Helvetin syövereihin.

Seksiorgioita, joissa nuoria, kaikkeenvalmiita bändäreitä penetroitaisiin elävillä hailla; sen jälkeen heitä ruoskittaisiin mustekaloilla. Hotellihuoneet tuhottaisiin viimeistä huonekalua myöten; televisiovastaanottimet löydettäisiin aamulla pirstoutuneena vasten asfalttia. Aleister Crowley - Mr. 666. Jimmy Page - hänen oppipoikansa - paras elossaoleva kitaristi. Robert Plant - kultakutrinen kerubi - loistavin elossaoleva solisti. John ja John, ilman teitä tätä bändiä ei olisi luultavasti ollut edes olemassa...

Jatkot ovat sitten Valhallassa!

Stephen Davis: Jumalten vasara - saaga Led Zeppelinistä
*****

The Song Remains the Same (2cd)
*****

It's a me, Mario!

Olin nuorempana aikamoinen pelimies, mutta nyt näin vanhempana sekin on meinannut tyystin jäädä. Totaaliseen pelaamattomuuteen tuli kuitenkin äkillinen muutos, kun hirveä Marion kaipuu iski (mihin oli osasyynä varmasti myös tulevalla Zeldalla). Joten oli sitten pakko käydä eräänä päivänä marketista hankkimassa Super Mario Galaxy kakkonen, jotta olisi jotakin tahkottavaa ennen Linkin uusia seikkailuja.

Nuorempana parasta peliaikaa oli joulu, sillä silloin ilmestyi yleensä aina yhdestä kolmeen hyvää peliä, jotka kaikki oli luonnollisesti pakko saada. Kesän lisäksi se oli myös ainoa tarpeeksi pitkä vapaa koulusta, jotta pelaamiseen ehti kunnolla paneutua. Jossain vaiheessa kyseiseen traditioon tuli kuitenkin muutos, minkä rikkoi vain nostalgiapäissä hankittu Marion 25-vuotisjuhlaboksi.

Zeldakin täytti muuten tänä vuonna sen 25 - niin ja Link tietysti siinä samalla. Pukilta olin kovasti toivonut tuota Skyward Swordia, joten hän lohdutukseksi antoi minun kuunnella paketin mukana tullutta sinfonia-CD:tä. Ah, nostalgiaa! Harmi vain, että mainio Lost Woods -kappele puuttuu kokonaan albumilta. Muuten, myös Marion juhlalaitos piti sisällään musakkia, mutta Zeldasta poiketen biisit oli napattu suoraan peleistä.

Nyt olen ehtinyt jo näin pitkään jaaritella ilman, että olen sanonut sanaakaan itse pelistä. No, kerrataanpa sekin sitten muutamalla sanalla: Galaxy kaksi on pitkälti sitä samaa kauraa, mitä edellinenkin avaruusseikkailu edusti. Tällä kertaa tosin ärsyttävät komeettakentät ovat vapaaehtoisia (niitä ei ole pakko avata). Mukana on myös Yoshi, joka on huomattavasti kivempi ratsu kuin viime kerralla - eli siis Sunshinessa.

Koska olen jo 27 vuotta, niin jaksoin kerätä pelkät tarvittavat 78 tähteä, jotta pääsin rökittämään Bowserin. Jotkut hullut ovat YouTuben mukaan keränneet niitä jopa 242! Siihen en kuitenkaan itse taitaisi edes pystyä. Voih, Bowser! Miksi aina nappaat sen prinsessa Peachin? Ymmärrän kyllä, että yh-isän arki on hankalaa, kun kukaan ei ole pitämässä huolta Juniorista, kun itse olet valloittamassa maailmaa. Eikä kukaan ole kotona leipomassa sillä aikaa kakkua...

Super Mario Galaxy 2 (Wii)

*****

Biophiliac

Sain tänään varattua ensi kesälle Flow-lipun. Nähtävästi olen menossa 12. elokuuta Helsingin Suvilahteen katsomaan Björkiä.

Eikä kyseinen lysti kustantanut kuin 70 euroa (plus 2 € WWF:lle Itämeren suojeluun sekä kaksi ja puoli Tiketille). Good grief...

Itsepäisyyspäivä

"Mis sie tarviit oikee hyvää miestä? Täs siul on sellanen."

- Aimo Rokka -

[Tänäkään vuonna en tosin katsonut Tuntematonta sotilasta. Sen sijaan olin pelaamassa Skyrimiä ja katsomassa kissaa. Huokaus.]

Stairway to Heaven

Om Gud vill

Jos Luoja suo...

I. Anders Breivik todetaan syyntakeettomaksi - ja suljetaan loppuiäkseen vankimielisairaalaan.

II. The Cardigans soittaa tämän vuoden Ruisrockissa Gran Turismo -albuminsa kokonaisuudessaan. (Olen muuten aina suoraan sanottuna inhonnut Lovefoolia.)

III. Björk esiintyy kesällä Flow'ssa ja vetää Army of Men. Declare independence!

Sankarini

Naisista, kaloista ja kaikesta

Kerääntykää ympärilleni lapset, niin Papa kertoo teille muutamia tosiasioita elämästä:

Ensinnäkin. Naisten pyydystäminen on kuin yrittäisi saada kalan. Istut veneessä. Olet heittänyt vieheesi veteen. Tämän jälkeen olet nostanut jalkasi veneesi laidalle. Korkkaat kenties jopa yhden oluen. Kalastajanlakki valuu silmillesi, joita peittävät aurinkolasit. Aurinko porottaa. Hörppäät hieman oluttasi. Nukahdat.

Yhtäkkiä kala syö. Nostat sen innoissasi ylös. Valitettavasti sintti on kuitenkin niin pieni, ettei siitä oikein meinaa saada kunnon illallista. Heität sen takaisin. Kasvakoon. Lasket vieheen veteen. Vaivut pikkuhiljaa uudestaan uneen.

Mitä? Kala syö heti toistamiseen. Nostat saaliisi veneeseen - ja kas! - tällä kertaa se onkin huomattavasti isompi vonkale. Tästä taitaa jo saada ihan kivan aterian perunan ja tillin kera. Päivä on pelastettu. Olutta on.

50 Words for Snow

Ja tulihan se Kate Bushin uutukainen vihdoin ja viimein sieltä! Minä perkele olin vain ehtinyt spoilaamaan sen vähäisenkin nautinnon, mitä levy olisi voinut tarjota, kuuntelemalla sitä ennakkoon Nytin sivuilta. Mutta joka tapauksessa olisin sen kuitenkin hankkinut itselleni, vaikka albumi olisi paljastunut kuinka kehnoksi tahansa.

Eikä se yhtään huono ole. Se on vain samalla tavalla "vähemmän hyvä" kuin Tori Amoksen viimeisin levykokonaisuus Night of Hunters. Enempi taidetta, vähempi musiikkia. Musiikkilehdistö on tapansa mukaisesti totta kai haltioissaan. Ihme homma, että he niin kovasti vihaavat Metallican Lulua, mutta rakastavat silti Kate Bushia. Suutari pysyköön lestissään?

Myönnän, että odotukseni olivat pikkaisen korkealla Director's Cutin jälkeen - josta olenkin kertonut enemmän aiemmin. Kyseessä oleva platta on kuin Aerialin kakkoslevykäinen, joka toimii huomattavasti paremmin kokonaistaideteoksena kuin yksittäisinä biiseinä. Mutta nyt puuttuu täysin se ensimmäinen levyllinen niitä hittejä ja sinkkuja. What a bummer!

Onhan mukaan saatu Katen omaa poikaa laulamaan sekä Elton Johnia että Stephen Fryta feattaamaan. Tunnelma risteilee jossakin Lumiukon "Walking in the Airin" ja Tenavien joulun välillä. Levyn eka sinkkulohkaisu Wild Man onkin sitten se ainoa yhtään menevämpi biisi - ja ehkä samalla myös koko platan paras. Hyvänä esimerkkinä levystä käykin nimibiisi, jolla Fry luettelee viisikymmentä sanaa lumelle. Ketä kiinnostaa!

Levyn paras hetki onkin valitettavasti se, kun hän lausuu viidennenkymmenennen: "Snow". Taiteena täydet viisi tähteä, mutta musiikkina...

50 Words for Snow

***

The Thing

Oletko koskaan miettinyt vaihtoehtoa, rakas lukijani, etten olisikaan sitä, miltä vaikutan. Että en olisikaan ihminen, vaan humanoidi. Humanoidi, joka vain esiintyisi ihmisenä. Tai kenties sinä et olekaan ihminen; ehkäpä se oletkin juuri sinä, joka tässä on se humanoidi - mutta et vain tiedä sitä itse. "Sen on pakko olla toinen meistä."

Näin paranoidisiin tunnelmiin tiivistyy hyvin The Thingin perusolettama. Sekä sen alkuperäisen Who Goes There? -novellin (jonka on kirjoittanut tuikituntematon heppu nimeltään John W. Campbell) että molempien siitä tehtyjen elokuvasovitusten (joiden kummankin nimi sattuu olemaan sama). Onhan siitä tehty kolmaskin leffa joskus viisikymmentäluvulla, mutta sitä tuskin kukaan on edes nähnyt - joten jätän sen suosiolla väliin.

The Thingistä monelle tullee varmasti ensimmäisenä mieleen Kurt Russell - ja mikäs siinä! Kuinka moni voi kuitenkaan myöntää, että olisi varsinaisesti lukenut kyseisen pätkän. Itse olikin pakko kaivaa kirjaston kätköistä se alkuperäinen novelli - vaiko peräti lyhytromaani? - jotta saisin jonkinlaista perspektiiviä tähän kauhupätkien kauhupätkään. Ja ei se yhtään hullumpi ollut, kun ottaa huomioon, että juttu on julkaistu jo niinkin varhain kuin vuonna 1938.

Ja koska Hollowoodista puuttuu nykyään tyystin tuoreet ideat, niin on pakko sitten käydä ryöstelemässä hautoja: Tällä kertaa sieltä kaivettiin esiin muotoamuuttava muukalainen. Pääosaan vaihdettiin nainen (Mary Elizabeth Winstead, jonka jotkut muistanevat Scott Pilgrimistä). Ja koko juttu päivitettiin 2010-luvulle - inhoja 3D-efektejä tietenkään unohtamatta, yökötys!

Hitto, parasta koko leffassa olivat ne norjalaiset. Puolestani vaikka koko filmi olisi voitu tehdä norjankielellä tunnelman siitä yhtään kärsimättä.

The Thing (2011)
***

John W. Campbell: Olento
***

Lunta tupaan!

"Potilaalle määrätään yksi levyllinen Kate Bushin uutta 50 Words for Snow -albumia nautittavaksi ulkoisesti. Nauttiminen tapahtuu korvakäytävien välityksellä. Suositellaan otettavaksi lasillisen lämmintä maitoa kanssa. Maksimikäyttösuositus on kaksi kuuntelukertaa per päivä. Jos potilas huomaa silmien sulkeutumista tai muita väsymykseen viittaavia oireita, kuuntelua ei tarvitse lopettaa kesken. Riittää, että antaa levyn soida loppuun asti."

Tuntuu kieltämättä hieman kummalliselta "arvostella" jotakin CD:tä, ennen kuin se on omassa levyhyllyssä - tai että se olisi ylipäätänsä edes vielä ilmestynyt. Tehdään nyt kuitenkin pieni poikkeus ja leikitään ihkaoikeaa musiikkijournalistia. Lupaan tietenkin palata kyseiseen plattaan, kunhan se vain luukusta kolahtaa... (Kenties sieltä tulee samalla jopa lunta!)

Motto

Rainer Maria Rilke:

“Confess to yourself in the deepest hour of the night whether you would have to die if you were forbidden to write. Dig deep into your heart, where the answer spreads its roots in your being, and ask yourself solemnly, Must I write?”

Minä:

"Jos en olisi kirjoittaja, olisin murhaaja."

Star Wars 3D

Kun kävin katsomassa viime perjantaina Tennispalatsissa elokuvaa Clash of the 300 Immortal Titans, niin sitä ennen näytettiin traileri tulevasta, kolmiulotteisesta Tähtien sodasta. Tunsin itseni taas 15-vuotiaaksi pojaksi, joka teki esitelmän äidinkielen tunnille kyseisistä leffoista ja joille Star Wars oli parasta, mitä koskaan oli ollut tai tulisi ikinä olemaan.

Koska George Lucas tunnetusti tykkää uudesta teknologiasta, niin olihan tämä jo suhteellisen odotettua. Milloinhan Tarut sormusten herrasta nähdään myös valkokankaalla 3D:nä? Nythän pitäisi olla jopa niiden 10-vuotisjuhlavuosi... Ja koska Lucas myös pitää vanhojen filmiensä sormeilusta kaikkien lukuisten faniensa iloksi, niin uusissa episodeissakin on luvassa jotakin ihan uutta:

Ensimmäiseksi Yodan pitäisi olla kokonaan tehty tietokoneella, kun se vielä ensimmäisessä osassa oli karsea nukke. Toisekseen Jar Jar Binks on nyt korvattu Dave Chappellella, mikä oli jo Lucasin alkuperäinen visio, mutta joka oli kai liian hankalaa toteuttaa ekalla kerralla. Kolmanneksi Pimeän uhan pitäisi sisältää 30 sekuntia ennennäkemätöntä materiaalia, jossa Anakin Skywalker tallaa Jabba the Hutin hännän päälle. En jaksaisi millään odottaa!

Jos nyt saisin katsoa kaikki kuusi elokuvaa heti putkeen, niin nuolisin vaikka wookieta. Tai sitten pussaisin Jar Jar - noh, ehken sittenkään.

Martha Washington

"Antakaa minulle vapaus - tai antakaa minulle kuolema!"

Suurin piirtein näin alkaa Frank Millerin kirjoittama sekä Dave Gibbonsin kuvittama kertomus Martha Washingtonista. (Ei siitä Yhdysvaltain ensimmäisen presidentin vaimosta.) Kyseessä on nuori, musta ja kalju nainen, jonka korvassa killuu rauhanmerkki ja joka tykkää pukeutua Amerikan lippuun.

Millerhän muistetaan parhaiten sekä Sin Citystä että 300-sarjakuvasta, joista molemmista on jopa tehty Hollywood-tuotannot. Gibbons taas on kuvittanut niinkin tuikituntemattoman sarjakuvaromaanin kuin Vartijat - Watchmen. Tarvitseeko minun enempää sanoa?

Jos nyt sanon kuitenkin. Marthan odysseia, joka pitää sisällään 100 vuotta fiktiivistä aikaa, noin parikymmentä vuotta todellista aikaa ja käsittää kuutisensataa sivua kuutena eri kirjana, on nyt koottu yhteen niteeseen. Eikä teoksen nimi ole enempää eikä vähempää kuin The Life and Times of Martha Washington in the Twenty-First Century. Kirjan julkaisseelta Dark Horselta tätä voisi pitää jo jonkinlaisena kulttuuritekona.

Ensimmäinen osa Give Me Liberty alkaa Marthan syntymällä ja viimeinen Martha Washington Dies päättyy luonnollisesti sankarittaren kuolemaan. Siinä välissä Martha ehtii viettää syntymäpäiviä (Happy Birthday MW), lähteä sotaan (MW Goes to War), kadota avaruuteen (MW Stranded in Space) sekä pelastaa koko maailman (MW Saves the World).

Näistä ensimmäinen osa on omaa luokkaansa kuvituksensa mutta aivan erityisesti kerronnansa puolesta. Siitä meno sitten kovenee, kun taas tunnelma hieman latistuu. Jos Frank vain olisi jatkanut Libertyssä aloittamaansa linjaa, niin kyseessä olisi voinut olla seuraava Vartijat. Mutta meininki lähti kuitenkin pikkaisen eri teille - tästä voinee osittain syyttää myös Davea, joka käsittääkseni ei enää halunnut tehdä toista Watchmenia.

Give Me Liberty
*****

Martha Washington Goes to War / Saves the World
****

Happy Birthday Martha Washington / Stranded in Space / Dies
***

Provo

Myönnän joskus provosoivani ihan tarkoituksellisesti:

Tänään esim. väitin tunnilla, että Keats on runouden huippu eikä hänen jälkeensä ole tullut mitään uutta. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa; onhan meillä sentään sekä Eliot että Ginsberg.

Mutta se on vain sama asia, kun joku sanoo puhekuplien sekä kaikkitietävän kertojan olevan passé sarjakuvissa. Hitto, jos se minusta olisi kiinni, niin sarjiksissa teksti kulkisi vielä kuvien alla...

Tänään

Koulun kaunein gimma tuli tänään juttelemaan mulle hississä.

Vähänkö mä oon onnellinen!

[^_^]

How silly is me!

Tämä tarina on tosi:

Olin tänään eräällä kurssilla. Eräs oppilaista lainasi toiselta kynää, johon tokaisin, että "kirjoittajat tarvitsevat vain yhden kynän". Viittasin luonnollisesti siihen, että taiteilijoilla niitä on aina huomattavasti useampia.

Tuli sitten juteltua siitä, miten kirjoittajat valitsevat useimmiten koneekseen PC:n, kun taas taiteilijoilla on tapana kääntyä Applen puoleen. Tähän eräs nuori nainen ilmoitti, että hän tuli juuri piirtäneeksi itsensä Macin parissa. Hän näytti meille piirrostaan, johon virkoin: "Näyttää ihan Paloniemen Millan tyyliltä."

Nuori nainen vastasi lakonisesti: "Se johtuu varmaankin siitä, että minä olen Paloniemen Milla."

[o.O]

Marvel vs. DC vs. Me

Tajusin juuri tänään kaikeksi järkytyksekseni, että DC Comics on varastanut tekeilläolevan sarjakuvani nimen. Ja jos tässä ei ole vielä riittävästi kestämistä, niin Marvel on varastanut yhden hahmoistani.

Se ei tietenkään muuta sitä tosiseikkaa, että itse olen jo varastanut kyseiset asiat Kurt Vonnegutilta sekä Thomas Mannilta. Miten se Picasso asian ilmaisikaan: "Hyvät taiteilijat kopioivat. Loistavat taiteilijat varastavat."

Oikeudessa tavataan!

First Sucker Punch Squad

Nyt kaikki pikku-Matit ja -Maijat herätys. Setä kertoo teille pari seikkaa, miten kirjoittaa hyvä tarina. Pysykääpä siis kuulolla:

1. Valitse päähenkilöksesi 14-vuotias tyttö. Mieluiten blondi. Ehkä kaikista paras vaihtoehto on se, että tyttö vain sattuu näyttämään nelitoistavuotiaalta ollen kuitenkin hieman vanhempi.

2. Pue hänet japanilaiseen koulupukuun. Heräsikö kiinnostus? Hyvä - senkin vanha, likainen setämies.

3. Varusta hänet samurai-miekalla. Miksikö? No, se on nyt vain sattuu olemaan niin v*tun mageeta! Oliko muita tyhmiä kysymyksiä...

[Ehkä minun pitäisi kirjoittaa anti-Sucker Punchimainen manifesti, mutta katsotaan nyt jaksanko.]

Florence + the Machine

Kun nyt taustalla kerran soi Florence Welchin tuorein hengentuote, niin voisinkin rustata siitä pari sanaa. Itse tutustuin kyseisen daamin tuotantoon vasta siinä vaiheessa, kun debyytti Lungs oli taipunut uudelleenjulkaisun myötä Between Two Lungsin tupla-cd:n muotoon. Sitä sitten kuunnellessa ei voinut kuin ajatelle, "miten ihmeessä olen onnistunut aikaisemmin missaamaan tämän?"

Suurin piirtein samoihin aikoihin bongasin myös toisen brittilaulajatteren elikkä Marina Diamandasin aka Marina & the Diamonds. Jostain kumman syystä yhdistän aina nämä kaksi naista mielessäni, hieman samaan tyyliin kuin Tori Amoksen ja Kate Bushin. Molempien edellämainittujen levyjä kuunnellessa tuntuu siltä kuin olisi löytänyt Amoksen ja Bushin heidän ensimmäisten levytystensä paikkeilla.

Mikä ei tietenkään ole mahdollista (ennen kuin aikakoneeni valmistuu). Miten hienoa olisi diggailla Florencea ja Marinaa vielä parinkymmenen vuoden kuluttua ja kertoa muilla valkohapsisille musadiggareille, että "minä fanitin näitä jo niiden ekojen levyjen aikaan". Aika näyttää, aika näyttää - mutta nyt ainakin tuntuvat suopeat tuulet puhaltavan kumpaisellekin neidolle.

"Marinan ja dimangien" uutukaisen pitäisi näillä näkymin ilmestyä ensi vuoden alkupuolella, mutta "Florencen koneesta" päästään nauttimaan jo nyt. Ja minkälainen albumi onkaan kyseessä! Kaikki, mikä oli hyvää jo ensimmäisen aikoihin, on nyt vielä entistä parempaa. Mikään ei ole käytännössä muuttunut, mutta kaikki on kuin toiseen potenssiin korotettua. Herkkää sekä melodramaattista - kuoroja ja harppuja tietenkään unohtamatta.

Ceremonials (2cd)

****

Kuukauden komedia II

Kurt Vonnegut:

Näin unta, että söin maailman parhaita pannukakkuja. Kun heräsin, peittoni oli kadonnut.

Minä:

Millaista on ranskalainen nyrkkeily?
Aluksi nostat nyrkkisi pystyyn. Sitten kun vastustaja lähestyy, juokset karkuun. Lopuksi menet kotiin syömään patonkia ja juustoa sekä juomaan viiniä.

Tosiasioita & saavutuksia III

Tosiasioita:

Kun olin nuori, isäni sanoi minulle: "Musta sä et ole luova persoona."

Saavutuksia:

Kun olin hieman vanhempi, hän sanoi: "Jos nyt et revi hermojasi, susta voi tulla seuraava N.N." 

[Kiitos isä.]

Googel

En osaa enää käyttää edes Googlen hakupalvelua. Elämäni on pilalla.

*Ampuu tietokoneensa emolevyn pellolle.*

Metallica & Lou Reed

Wikipedia määrittelee avantgarden seuraavasti:

Avantgarde (ransk. sot. ja kuv. käytössä; avant ’edessä’, garde ’vartio’ > ’etuvartio, kärkijoukko’) viittaa ihmisiin tai teoksiin, jotka ovat kokeilevia ja rikkovat aikansa vakiintuneita suuntauksia.

Sitten ote Rumban Lulu-arviosta:

Levy kuulostaa pääasiassa Metallican studiojameilta. Bändi jyystää yhtä ylijäämäriffiä viidestä kymmeneen minuuttia ja paikalle sattunut ukkeli räähkii päälle toistellen häiriintyneitä säkeitään. Lopputulos on todella oudon kuuloista mash-up-pervoilua.

*

Minun ei tarvinne sanoa tämän enempää. Joten yhteenvetona: Musiikkina yksi tähti. Avantgarde-taiteena viisi tähteä. Yhteensä siitä siis tulee...

Lou Reed & Metallica: Lulu (2cd)

******

Tintin seikkailut

Kävin eilen katsomassa tämän uusimman versioinnin Tintin seikkailuista, joka vielä tuli ensi-iltaan sinä päivänä. Totta kai tsekkasin kyseisen rainan originaali- sekä 3D-version. Niin, ja originaaliäänet eivät tässä tapauksessa olleetkaan ranskaa, vaan nyt Tintti tavaa sitten sujuvaa "lontoota". Millainenhan se suomenkielinen laitos mahtaa olla?

No, se ei paljoa leffaelämystä latista, että Tintti ja kumppanit kommunikoivat englanniksi - sekä kaiken lisäksi asuvat Isossa-Britanniassa? Pikkaisen kyllä kieltämättä kismittää, että Milou on nyt Snowy ynnä muita epäkohtia, mutta Haddock on kuitenkin aina Haddock. Tuhatkaunoa jäin kyllä hieman kaipaamaan...

Itse asiassa koko show'n varastaakin juuri Andy "Klonkku" Serkisin esittämä, maailman viinaanmenevin kapteeni. Olisi voinut luulla, että sen veisi Daniel "Bond" Graig, mutta toisin kuitenkin kävi. Haddockin jatkuva iloliemellä lotraaminen sekä sarjakuvista tutut, harvinaisen oivaltavat kirosanat tekevät hahmosta yksiä parhaista kankaalla (tai paperilla) nähdyistä. Tuollaisia henkilöitä kun osaisi itsekin kirjoittaa, niin olisin onnellinen mies.

Kyllä se Hergé vain osaa. Leffa jopa alkaa sillä, että nuori Remi laatii sankaristaan Tintistä muotokuvaa, joka lopulta paljastuu - yllätys, yllätys - täsmälleen samannäköiseksi kuin miltä hahmo näyttää myös sarjakuvan sivuilla. Vastaavia pieniä visuaalisia sekä tekstuaalisia vitsejä on muutenkin filmi täynnä. Ja kun tekijöinä ovat sellaiset elokuvan mammutit kuin Steven Spielberg ohjaajan pestissä ja Peter Jackson tuottajana, niin eipä sitä vähempää voi oikein odottaakaan.

Kerrassaan mahtavaa!

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus 3D (2011)

*****

My Heroin(e)

Led Zeppelin II

Tämä topic ei kerro Zeppelinien tokasta albumista. Oli vain aivan pakko nimetä se järjestysnumerolla. Kyseinen bändihän julkaisi kaikki kolme (tai jopa neljä) ensimmäistä albumiaan pelkällä Led Zeppelin -nimellä. Bändin nimi taas tulee legendan mukaan siitä, että kyseisen yhtyeen uran arveltiin olevan yhtä pitkä kuin lyijyilmapallon (lead balloon) lento.

Oli se nyt vähän pitempi - sellaiset 12 vuotta. "Zeppeliini" nimittäin valitettavasti putosi kuin Hindenburg, kun yhtyeen rumpali kuoli yllättäen. Eikä siinä sitten muilla näköjään ollut enää mitään syytä jatkaa yhteisiä soittohommia. Tarina on jotakuinkin kovin samankaltainen kuin edesmeneellä The Doorsilla sekä sen surullisenkuuluisalla solistilla Jim "Liskokuningas" Morrisonilla.

No, se historiasta. Aikaisemmin tulin kertoneeksi, että Led Zep on periytynyt isältä pojalle, mikä pitää edelleen hyvin paikkansa. Satuin tuossa hankkimaan CDONista neljän levyn Led Zeppelin -boxin. Hinta oli suhteellisen suolainen, mutta kestin sen kuin mies. Tämä sitten riittääkin minulle loppuiäkseni, niin kuin isäni tapasi aina sanoa vastaavassa tilanteessa. Sitä ennen olin ehtinyt ostaa Anttilasta käytännössä puoli-ilmaiseksi bändin tuoreimman "best of" -kokoelman nimeltään Mothership.

Maailmassa on ehkä vain kaksi miestä, joiden vuoksi ryhtyisen homoksi: Ville Valo sekä nuori Robert Plant. Jos heräisin noiden herrojen välistä, niin en tiedä, mitä olisi käynyt; kenties olisimme kuunnelleet hyvää musiikkia ja sitten hieman jammailleet yhdessä. Ai niin, olinkin parhaillaan puhumassa musasta.

Tuo Mothership ei onnistunut täysin tyydyttämään Zeppelinin mentävää aukkoa musiikkitodellisuudessani, joten jouduin hankkimaan sitä lisää. Porttiteoria tosin toimi tässäkin tapauksessa, sillä mukana ollut dvd imaisi minut sen verran pahasti mukaansa, että oli pakko hankkia myös varsinainen Led Zeppelin -devari. "Äitialus" piti nimittäin sisällään parhaita paloja kyseisestä devarista. Siitä olen kuitenkin kertonut enempi jo muualla, joten en ala toistamaan sitä tässä.

Käytännöllisesti katsoen kokoelmilla ei ole mitään eroa kuin se, että edellinen sisältää puolet enemmän musiikkia. Tämä jälkimmäinen muistuttaa kovasti sitä paitsi neljän albumin paketista julkaistua riisuttua kahden levyn versiota. Sitä tuskin kukaan enää hankkii itselleen, kun on kerran parempaakin tarjolla. Onhan tosin koko poppoon tuotanto pistetty yksiin kansiin (peräti kahteen otteeseen), mutta niiden hinnat liikkuvat sellaisissa tähtitieteellisissä summissa, että pitäisi varmaan alkaa myydä itseään, että ne pystyisi omistamaan.

Led Zeppelin (4cd)
*****

Mothership (2cd+dvd)
****

Rare Exports

Juuri kun Holloweenista selvittiin, niin seuraavaksi on X-mas tulossa. Joulunaika on kaiketi virallisesti alkanut, sillä glögit ovat saapuneet kauppoihin, Hartwall pullottaa taas kerran jouluomenan makuista limonadia ja Rare Exports löytyy jo dvd:nä Makuunista. Eihän siinä mennyt kuin kuukautta ja yhtä päivää vajaa vuosi.

Noh, kun sen nyt vihdoin sain käsiini - ja olihan sitä tosiaan odotettukin - päätin rustata pari sanaa tänne ihan teidän pienten tonttujen iloksi. Tuskin Suomesta löytyy yhtään kohdeyleisöön sopivaa henkilöä (+15 miestä), joka ei olisi kuullut tästä pähkähullusta kotimaisesta seikkailusta. En usko, että naiskunta hirveästi kyseiselle filkalle lämpenee, mutta mikä minä olen sanomaan.

Se on kuitenkin merkillepantavaa, että elokuvasta ei toden totta löydy yhden ainutta naisroolia. Kyseessä lienee vähän sama efekti kuin Tintissä. Naiset olisivat vain pahasti kaiken sen mähinän ja mättämisen tiellä; kun kerran pistetään latoa lakoon dynamiitilla ynnä muilla ilotulitteilla. (Aina niitä saa sitä paitsi olla pelastamassa.) Luvassa on nimittäin sen verran äijämäistä menoa, että Jone Nikulaa sekä Jouni Hynystä varmasti hirvittää.

Ei mutta jos hetkeksi vakavoidutaan, niin onhan kyseessä harvinaisen laadukasta elokuvaviihdettä (noin kotimaiseksi filmiksi). Itse en muista innostuneeni näin yhdestäkään suomileffasta sitten Jadesoturin. Ja onhan leffan cast jotakin aivan mahtavaa: Tommi "Corto Maltese" Korpelan karisma sekä posket, joilla voisi raastaa juustoa. Jorma ja Onni Tommilan näyttelemät isä ja poika. Sekä hieman komediapuolta à la Piiparinen.

Eikä filmi todellakaan ole mikään täydellinen tapaus. Itse pidin huomattavasti enemmän aiemmista lyhäreistä, jotka löytyvätkin extroina samalta devarilta. Leffa kärsii ehkä ainoastaan siitä, että materiaalia ei ole ihan kokoillanelokuvan mitoiksi - vaikka kyseessä tosin on alle puolitoistatuntinen pläjäys. Kyseiset lyhytelokuvat vain ovat yllättävyydessään sekä tiiviydessään jotakin aivan ennennäkemätöntä.

Rare Exports (2010)

****

From Lithuania with Love

Miss u always...

<3

Kuukauden komedia

Kurt Vonnegut:

"Mikä itu on golfissa ja suihinotossa?" kysyi marsilainen.

Minä:

- Miten arjalainen juo kahvinsa?
- Runsaalla maidolla ja sokerilla?
- No, ei ainakaan vittu mustana!

"Kungen är död"

Kuningas on kuollut! Eläköön kuningas!

†

R.I.P. Suicide Boy

(syyskuu - marraskuu)

Viikon viisaus V

"Never was a cornflake girl
Thought that was a good solution
Hanging with the raisin girls"

- Tori Amos -

[Never was a cornflake boy...]

Päivän aforismi III

Lasitalossa asuvan ei kannata ampua vihaisia lintuja.


[Ei se tuo voinut olla... Ehkä se olikin tämä.]


Lyhythiuksisen naisen suuteleminen on kuin suutelisi hyvin kaunista poikaa.

Lost in the Fire Storm

Juuri tätä kirjoittaessani kuuntelen parhaillaan The Stormin uutukaista Rebel Against Yourselfiä - kerrassaan mahtava käsky! Käsittääkseni levyltä on ehditty jo julkaista kaksi sinkkua Lost in the Fire sekä My Crown. Ei jälkimmäinenkään yhtään pöllömpi biisi ole, mutta tuo ensinmainuttu on kyllä aivan jotain muuta. Käykääpä tsekkaamassa raidasta tehty musafilkka YouTubesta - varsinaista videotaidetta, sanon minä.

Itse tutustuin Stormiin ekan kerran kakkosalbumin Black Luckin muodossa. Erityisesti siitä kolahti B.S.E., joka taisi muutaman kerran radioaalloilla soidakin. Siitä tehdyssä videossa että tietenkin itse kappaleessa vierailee Volbeatin solisti - bändi, josta en ole koskaan pahemmin välittänyt - mutta joka sopii siihen kuin nyrkkirauta ohimoon. Aikoinaan se iski kuin miljoona volttia, ehkä tuon Lostin voisi sanoa iskeneen jopa puolitoistakertaisesti.

Mahtavaa joskus digata ihan vain bändin musiikkia, eikä aina vain kuolata kaunista solistia. Niin, onhan bändissä tosin naislaulaja, mutta henkilökohtaisesti minun on vaikea saada hänestä kovinkaan kummoisia väreitä. Kyseinen nainen voi joillekin olla tuttu edesmenneestä Swan Lee -yhtyeestä. Duon toinen taiteellinen osapuoli on daamin aviopuoliso, joka taas aiemmin vaikutti Mew:n basistina (nyt siis soittaa ainakin kitaraa).

Bändi on kieltämättä osoittanut huimaa musiikillista kehitystä, sillä ensimmäisen levyn Nightwish/Within Temptation -tyylisestä muzakista on siirrytty huomattavasti rockimman kaman kautta tanssipainotteiseen tuotantoon. En malta odottaa, että näen poppoon ihan livenä. Mitä lie neljäs levy tuo tullessaan; mutta sen näkee sitten taas parin vuoden kuluttua. Nyt nautin kuitenkin tästä kolmannesta.

Rebel Against Yourself

****

Florence + Me

Kate Bush

Satuin eilen huomaamaan - kaikeksi yllätyksekseni ja järkytyksekseni - että Kate Bushilta on tulossa uusi albumi. Miten se voi edes olla mahdollista? Eikö häneltä juuri alle puoli vuotta sitten tullut jo levy ulos? Eikö joka albumin välissä pidäkään olla viittätoista vuotta? Mihin maailma on oikein menossa...

Jos muistini pelaa oikein, niin käsittääkseni Bush ehti tehdä yhden ainoan kiertueen ja siitäkin on reilut kolmisenkymmentä vuotta. Niin, ja todellakin kahden albumin (Aerialin ja sitä edeltäneen) välissä ehti vierähtää 12 vuotta. Itsehän tutustuin naisen tuotantoon juuri tuon Aerialin muodossa, minkä jälkeen sain käsiini sitten tämän viimeisimmän eli Director's Cutin. Sen lisäksi minulta löytyykin vain rikollisen suppea "best of" Whole Story.

Kun pääsin tutustumaan Katen "ohjaajan versioon" en voinut kuin hämmästellä, miten tuoreelta kyseinen musa voikaan kuulostaa. Kappaleethan ovat tosiaankin jo 80-90-lukujen heiniä, mutta olisin voinut vaikka vannoa, että ne on kirjoitettu vasta äskettäin. Totta kai ne on rukattu uusiin kuosiin, mutta siitä huolimatta ne kuulostavat paljon enemmän tältä päivältä kuin vaikkapa Lady Gagan jotkut viimeaikaiset hengentuotteet.

Ehkä en pysty ikinä saamaan niitä samoja kicksejä kuin henkilö, joka on löytänyt daamin musiikin minua aiemmin. Sillä koska itse olen vasta aikamoinen keltanokka, niin minulta jää kokonaan puuttumaan vastaavat tunnesiteet. Ihminenhän ei koskaan pysty unohtamaan ensirakkauksiaan: Daft Punk, Kent, Bob Dylan. Joten jos vaikkapa Zimmermanin Bobby pistäisi vanhoja kipaleitaan uuteen kuosiin ja levyttäisi niistä albumillisen, en voisi muuta kuin hihkua mukana.

Ehkä pitäisi todellakin tutustua Bushiin huomattavasti tätä tarkemmin. Hänen musiikkinsa todellinen aarrearkku nimeltään This Woman's Work on vain niin rikollisen kallis, ettei tällaisella köyhällä opiskelijanplantulla ole siihen ikimaailmassa varaa. Mutta ehkä tilanne korjaantuu, kun saan käsiini sen ensi kuussa ilmestyvän 50 Words for Snow -kokonaisuuden. Sitä odotellessa...

Director's Cut

****

Björk

Sain Björkin tuoreimman levykokonaisuuden Biophilian käsiini jo parisen viikkoa sitten. Mutta koska se vaati huomattavasti enemmän sulattelua kuin Tori Amoksen viikkoa aikaisemmin ilmestynyt uutukainen, pääsen arvioimaan sitä vasta nyt.

Ensivaikutelma on suhteellisen paljon sama kuin myös edellisen Voltan kohdalla. Björkille tutut kilinät, kolinat ja pimputtelut eivät ole kadonneet minnekään. Mukana on myös "pakollisia" bassojytinöitä ynnä muita pörinöitä. Mutta se ei ole lainkaan huono asia - ennemminkin päinvastoin. Levy nimittäin kuulostaa juuri siltä, miltä Voltan olisi toivonut kuulostavan.

Kerkesin ennen tätä albumia hankkimaan Björkiltä lisäksi hänen jonkinasteisen "välityönsä" eli siis Voltaic-boksin. Se pitää sisällään yhteensä neljä kappaletta levykäisiä, joista kaksi on cd:itä ja kaksi taas dvd:itä. Devareilta löytyvät V:n kaikki musavideot sekä fanien duunaamia lyhäreitä plus koko laitoksen paras anti - täyspitkä keikka Pariisista ja hieman lyhyempi veto Islannista. CD:iltä löytyvät puolestaan albumin remiksit sekä samaisten kappaleiden "livet studiossa".

Paketti olisi muuten täysi kymppi, mutta hinta on kuitenkin sen verran suolainen, että ei sille kaikkia tähtiä voi hyvällä tahdollakaan antaa. Biophilia on kuitenkin lähes täysosuma, mutta - ja nyt tulee se suuri mutta - en valitettavasti päässyt kuin raapaisemaan pintaa. Levystä on nimittäin ollut tarkoitus julkaista suoranainen multimedia-pläjäys, joka toimii parhaiten kaiketi heillä, jotka omistavat Applen "omenoita". Itselläni on tuossa vain tuo säälittävä Shuffle, joten eihän sillä tässä tapauksessa tee yhtikäs mitään. Siksi arvosana tuleekin vain ja ainoastaan pelkästä levyn Deluxe-painoksesta.

Biophilia (deluxe)
*****

Voltaic (2cd+2dvd)
****

Olen 27.

Ja vihaan edelleenkin vanhoja runoukkoja.

Tosiasioita & saavutuksia II

Tosiasioita:


Isoäitini tapasi sanoa: "Pakko ei ole kuin köyhän kuolla."


Isäni taas: "Käy niin kuin mustalaisen hevoselle. Juuri kun se oppi olemaan syömättä, se kuoli nälkään."


Saavutuksia:


Sain valmiiksi elämäni ensimmäisen käsikirjoituksen, johon ei jäänyt enää mitään parannettavaa. Ällistyttävä tunne.

Lars von Trier & Anders Breivik

Älkää pelästykö. En aio vetää yhtään ainoaa johtopäätöstä von Trierin elokuvien että Breivikin sairaiden manifestien välillä. Huomioni kiinnitti vain se tosiseikka, että kummastakin herrasta on suht samanverran tietoa Wikipediassa. Toinen tekee loistavia filmejä ja toinen taas - noh, jokainen voi kyllä päätellä itsenäisesti.

Satuin tuossa vähän ajan sisällä katsastamaan Larsin kaksi elokuvaa: Itse asiassa tarkemmin sanottuna Amerikka-trilogian osat yksi et kaksi, joiden nimet ovat Dogville sekä Manderlay. Tuo ensinmainittu kiinnitti huomioni jo pelkästään siitä syystä, että kuulin sen olleen Andersin "suosikkeja". Joten olihan se pakko sitten katsastaa. Enkä pettynyt.

Olen aina onnistunut pitämään von Trieriä jonkinlaisena psykopaatti-naistenvihaaja-natsina, mihin en nyt ota sen enempää kantaa. Mutta uutena asiana tuli se, että ei helvetti sentään, mieshän osaa oikeasti ohjata ja kirjoittaa elokuvia. Dogvillen jälkeen - ja varsinkin, kun katsoin siihen vielä jatkoa - jäin vain miettimään, että jätkähän on suoranainen 2000-luvun Kubrick. Ja se on jo paljon sanottu se.

Aikaisemmin olin katsonut vain ja ainoastaan Dancer in the Darkin ja senkin käytännössä pelkän Björkin vuoksi. Toiseksi olin ehtinyt tsekata Antichristin. Edellinen on yksi lempileffoistani, mutta toinen rehellisesti sanottuna suoranaista - sanonko mitä? Nyt mieleni onkin tehnyt 180 asteen täyskäännöksen, joten en vain voi olla katsomatta, mitä kaikkea muuta tyyppi onkaan ehtinyt duunata. Vielä pitäisi tsiikata tuo tuore Melancholia - niin, ja "Nymfomaania" odotellessa...

Dogville (2003)
*****

Manderlay (2005)
****

Andy W.

i think i just found my edie sedgwick.

Zen & Driving

Kuulin tuossa jokin aika sitten vertauksen, jota en muista aiemmin kuulleenikaan. Se meni jotakuinkin seuraavanlaisesti: Jos tarpeeksi monta apinaa laittaa kirjoittamaan - kaiketi kirjoituskoneilla? - niin lopulta ne saavat aikaan koko Shakespearen tuotannon. Eli toisin sanoen, jos katsoo tarpeeksi monta Drive Angryä putkeen, elokuvaelämys vastaa lopulta yhtä Drivea.

Noh, ehkä se ei ole ihan noin simppeliä. Drive on nimittäin sen verran kova kuva - sekä myös kirja, johon filkka perustuu - että siihen harva yltää. Vaikea oikeastaan kuvitella, että yhdistämällä sekä autoilu- että väkivaltaviihdettä, lopputulos voisi olla näin hyvä. Mutta niin se vain on.

Kun ällösiirappisia, kasarisynapopilla varustettuja ihmissuhdedraamoja seuraa päähän potkimista sekä niiden räjäyttelyä, niin voidaan jo puhua jonkinlaisesta taiteesta. Hollywoodhan on täynnä söpöä ihmissuhdehömppää plus siihen päälle vielä pikkutuhmaa pornoilua ja hieman ammuskelua. Mutta jos todella haluaa jättää katsojan haukkomaan henkeään, niin jotain muutakin pitäisi keksiä.

Ja niin ohjaaja Nicolas Winding Refn on selvästi keksinytkin. Itse olen tutustunut miehen tuotantoon lähinnä loistavien Valhalla Risingin sekä Bronsonin voimin. Nyt olen alkanut jo pitää kyseistä herraa Darren Aronofskyn vertaisena elokuvavisionäärinä. Vielä kun pääosassa on näin heteromiehenkin näkökulmasta komea miekkonen - joka jostakin kumman syystä onnistuu muistuttamaan klassisia länkkäriheeroksia - on kovin vaikea löytää filmistä ainuttakaan haukkumisen sanaa.

Kirja ei ole ihan yhtä kovaa kamaa kuin leffakaimansa, mutta hyvä sekin on. Perusdekkariksi/noiriksi harvinaisen oivaltavaa settiä. Selvästi kirjailija James Sallis osaa hommansa; hetkittäin mieleen tulee jopa Fight Club -elokuva ja tietenkin myös Chuck Palahniukin alkuperäisteos. Tätä lisää!

Drive (2011)
*****

James Sallis: Kylmä kyyti (Drive)
****

Päivän aforismi II

Naisten deittailu on kuin ohjaisi aivan helvetin isoa lentokonetta - eikä sulla ole aavistustakaan, mitä hittoa sä oikein olet tekemässä...


- Minä -


[Minä <3 Naisia]

Viikon viisaus IV

"Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa"

- Pariisin kevät -

Sarjakuvista

Olikohan se Stephen King, joka joskus sanoi jotakin sellaista, että mikään ei saa kirjailijaa kirjoittamaan entistä innokkaammin kuin se, että lukee julkaistua kirjallisuutta, joka on itse asiassa paljon huonompaa kuin se, mitä itse jo kirjoittaa... No, se ei voisi pitää kovinkaan enempää paikkaansa - ainakaan kyseisessä tapauksessa.

Satuin nimittäin lukemaan lyhyen sarjakuvan, joka käsitteli Lady Gagaa. Älkää kysykö miksi. Ehkä en vain ole sopivaa kohderyhmää, mutta en voinut kuin ajatella, miten tällaista Scheißea voidaan edes julkaista. Kuvitus olisi muuten ollut kai ihan käypää kamaa, mutta kun Stefani oli kuvattu blondina pikkutyttönä - niin ei helvetti sentään! Ja kun kertojanääni oli suoraan Wikipediasta, niin eipä siinä voinut muuta kuin vittuuntua.

Toivonkin, että jos koskaan itse päädyn julkaisemaan mitään näin kehnoa, niin joku haukkuu tuotokseni omassa blogissaan. Tästä kuitenkin voimaantuneena päädyin kirjoittamaan omia sarjakuva/lyhytelokuvakässäreitäni, niin jotain hyvää sentään. Mutta kysyn vaan, että kenen vastuulla on...

Päivän aforismi

Älä muuta itseäsi maailman vuoksi - tee maailmasta kaltaisesi.


- Minä -

Viikon viisaus III

"That I'll die livin' just as free as my hair"


- Lady Gaga -


(Gimme head with hair, long beautiful hair...)

Night of Hunters Tour

Uskomatonta! Olisin halunnut kirjoittaa tästä heti tuoreeltaan keskiyöllä, mutta päätinkin painua pehkuihin. Mutta kaikesta huolimatta viime keskiviikkoinen Tori Amoksen konsertti Helsingin Jäähallissa oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta. Eipä siitä voi oikein muutenkaan mennä kertomaan...

Varsinkin kun lähdin iltaan lievästi sanottuna varautunein odotuksin. Toisin sanoen pelkäsin pahinta, mutta toivoin tietenkin parasta. Eikä Tori pettänyt tällä(kään) kertaa. Tiedän, tiedän. Hetki sitten vielä haukuin hänen uuden albuminsa, mistä olen edelleen samaa mieltä. Uutukainen on yksi hänen huonoimmista tuotoksistaan, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että keikka oli ihan toista maata.

Joku voisi sanoa, että klassinen musa on tylsää - ja niinhän se usein onkin. Mutta eipä olekaan, kun puikoissa on Amerikan coolein punapää. Nimittäin kun Rouva Amos sormeili - vai pitäisikö sanoa jopa sormetti - Bösendorferinsa koskettimia, niin tunnelma oli jotakuinkin orgastisen euforinen. Voisin jopa kuvata tunnelmaa eräänlaiseksi "pieneksi maanjäristykseksi".

Ja kun mukana oli vielä nelisen kappaletta jousia soittavia nuoriamiehiä, eli siis jousikvartetti, niin ei voi sanoa mitään jääneen uupumaan. Kundithan rääkkäsivät viulujaan kautta sellojaan pahemmin kuin olen nähnyt keskivertorokkarin kohtelevan skittaansa. Niin, ja vaikka Amos selvästi yritti välttää kaikkein suurimpia hittejään, kuultiin silti joitakin kovin mielenkiintoisia tulkintoja sekä uusista että totta kai myös vanhoista kipaleista.

Erityisesti jäi mieleeni varsinaisen vedon lopettanut Winter sekä viimeisenä encorena kuultu Carry. Sanalla sanoen: Mahtavaa!

Night of Hunters @ Jäähalli

*****

Lulu

Eräänä päivänä soitin veljelleni ja hän sanoi: "Hei, tiesitkö muuten, että Metallican uusi biisi löytyy netistä?" No, ei siinä ollut paljon muita mahdollisuuksia kuin käydä se kuuntelemassa. Ja vaikka broidi vähän varoittelikin, että kyseessä olisi "paska" biisi, niin päätin antaa sille mahdollisuuden - ja paskahan se oli!

Ei kuitenkaan enää ihan yhtä huono toisella kuuntelulla. Entäs sitten kolmannella, neljännellä, viidennellä... Kyseinen kipalehan on jakanut käytännössä fanit kahtia: toinen puoli, joka todennäköisesti koostuu headbangereista, pitää kappaletta täytenä sutena; toinen taas, joka kaiketi muodostuu taiderokkareista, pitää sitä ihan ookoona. Itse sijoitun jonnekin keskipaikkeille.

Juttuhan on niin, että enää nykypäivänä ei yksinkertaisesti vain riitä, että musiikki - tai taide ylipäätänsä - on joko hyvää taikka huonoa. Olen lukenut Paavo Haavikon runoja ja mielestäni hän on suhteellisen keskinkertainen. Mutta mikä minä olen sanomaan. Toiset tykkää, toiset ei. Mutta tärkeintä on varmaankin se, että teos herättää keskustelua. Ja sitähän Lou Reedin & Metallican uusi sinkku juuri tekee!

Haluan niin palata tähän aiheeseen sitten, kun koko plätty on ulkona. Pistin sen muuten juuri tänään tilaten...

Night of Hunters

Tylsä. Tasapaksu. Ennalta-arvattava. Näitä määreitä harvemmin kuulee yhdistettävän Tori Amokseen - jos siis koskaan! En olisi ikipäivänä uskonut, että itse tulisin joskus käyttäneeksi niitä hänen musiikistaan puhuttaessa. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että on pakko nöyrtyä tosiasian edessä ja myöntää, että Torin uusi albumi on aikamoinen pettymys. (Voiko lempiartisti todellakin tuottaa pettymyksen fanilleen?)

Niin se vain menee. Itse tutustuin Amoksen tuotantaan männävuosien American Doll Posse -levykäisen muodossa ja jäinkin kerrasta koukkuun. Se tuntui silloin ja kenties vieläkin yhdeltä parhaista levykokonaisuuksista ikinä. Sen jälkeen olenkin enemmän tai vähemmän fanittanut kyseistä punatukkaa. Tunnelma on nyt vastaava kuin silloin, kun olin ihastunut Kent-yhtyeeseen Vapen & Ammunitionin aikoihin ja sitten pojat menivät ja alkoivat tekemään elektroa. Oh, the humanity!

Jos Tori ei olisi ehtinyt jo julkaista levyllistä suht akustista ja mahtipontista joulumusaa alias Midwinter Graces, tämä nykyinen plätty olisi voinut tulla jonkinlaisena yllätyksenä. Nyt kuitenkin edelllisen jälkeen akustis/jousipainotteisuus ei onnistunut yllättämään eikä kyllä herättämäänkään. Ja kun Graces oli vielä oikeasti hyvä levy, kun taas Hunters jättää monissa kohdin huomattavan paljon toivomisen varaa.

"Muistan" kun Bob Dylan vaihtoi akustisen kitaransa sähkövastaavaan, niin siinähän yleisö räjähti ihan käsiin. Yleisöstä kuului buuausta ja jopa "judas"-huutoja. No, en väitä, että menisin keikalle asti Amokselle buuaamaan, mutta pikkuisen kieltämättä kismittää. Tori on ollut itselleni yksi niistä - the one and only - naisartisti, jonka musiikkia olen seurannut suurella mielenkiinnolla. Nyt täytyy häpeäkseni myöntää, että pelkään tämän cd:n jäävän tavanomaista vähemmälle kuuntelulle. Tai sitten löydän sen taas uudestaan parin vuoden kuluttua, niin kuin kävi juuri Kentin elektronisen musan kohdalla...

Night of Hunters (cd+dvd)
***

Midwinter Graces (cd+dvd)
****

Tori Amos

Kusti toi tänään Torin uuden albumin, jota itse asiassa olen juuri tätä kirjoittaessa suurella mielenkiinnolla kuuntelemassa. Ehdin tuossa kuitenkin jo hieman aikaisemmin tutustumaan plätyn mukana tulleeseen dvd:hen. Levyähän on koskaan turha mennä arvostelemaan yhden tai edes kahden kuuntelukerran perusteella, joten kerrotaan sitten siitä devarista ynnä muusta vastaavasta. Niin, ja Rouva Amoshan on tulossa viikon päästä ihan tänne Pohjolaankin - innolla siis odottaen.

Digipackin mukana tullut dvd piti sisällään yhden lyhyehkön haastattelun. Viimekertainen levykäinen nimeltään Midwinter Graces sisälsi muuten aivan vastaavan lisukkeen, mutta siinä ollut haastis oli huomattavasti syväluotaavampi. Nyt tunnelma jäi ikävän pintapuoliseksi; enemmän oli siis kyse pikemminkin YouTube-videosta kuin varsinaisesti oikeasti merkittävästä kurkistuksesta naisen elämään. Noh, ilmainen on aina ilmainen - ja pitihän levyke mukanaan myös pari musavideota.

Hauskaa tässä on se, että kyseisellä cd:llä laulaa myös Torin esiteini-ikäinen tytär. Videoilla näytti olevan myös hänen veljen/siskontyttönsä. Muistan, että tämä Natashya olisi tehnyt debyyttinsä jo edellisellä levyllisellä, joilloin hän esiintyi yhdellä ainoalla kipaleella. Nyt näitä "fiittauksia" olisi sitten pikkaisen enempi luvassa. Onhan tämä totta kai todella suloista, mutta hei, pitääkö niitä omia lapsiaan jokaiseen projektiin ottaa mukaan. (Varros vaan, kun sitä jälkikasvua siunaantuu allekirjoittaneelle...)

Viikon päästä sitä ollaankin jo sitten todistamassa ensimmäistä kertaa Tori Amosta livenä, sillä olen kaikki aiemmat Suomen-vierailut onnistunut valitettavasti missaamaan. Nyt sitä pääsee ihan Jäähalliin asti todistamaan täällä Helsingin suunnalla. Vähän vain epäilyttää se tosiseikka, että Torin olisi tarkoitus esiintyä vain ja ainoastaan jousikvartetin kanssa, joten akustista menoa olisi siis luvassa. Levykin on muuten häneltä ensimmäinen täysin akustinen. Mutta palataan näihin vielä myöhemmin uudestaan.

Fantasiasta

Olen aina onnistunut pitämään Tolkienia jonkinlaisena modernin fantasiakirjallisuuden isänä. Nyt joudun kuitenkin muuttamaan hieman katsantokantaani, sillä löysin jopa vielä Herra Tolkienia vanhempaa fantasiaa. Nimittäin Lordi Dunsanyn - onpa muuten kerrassaan mahtava kirjailijanimi - jolta luin vastikään romaanin nimeltään Haltiamaan kuninkaantytär.

Kyseinen teos on ilmestynyt vuonna 1924 - voitteko uskoa! - eli siis jo ennen toista maailmansotaa sekä hobitteja ja muita vastaavia. Voihan tosin olla, että J. R. R. on ehtinyt rustata omia Keskimaa-aiheisia juttujaan jo ennen kollegaansa, mutta tällä kertaa kelpo lordimme on ainakin kerinnyt julkaisemaan häntä ennen. Kirjan on väitetty inspiroineen muitakin alan kirjailijoita, kuten mm. Ursula K. Le Guin sekä H. P. Lovecraft. Itse voisin lisätä listaan myös esim. Neil Gaimanin.

Onkin pakko myöntää, että näin jälkeenpäin ajateltuna Gaimanin Tähtisumussa sekä Dunsanyn Haltiamaassa on jotain kummallisen samankaltaista. Plagioinnista ei tietenkään ole kysymys, mutta kummassakin puhutaan rajantakaisesta, maagisesta valtakunnasta. No, tämä on tainnut olla jo ennen tätä aika tuttua kauraa saduissa sekä muissa kansantarinoissa. Dunsany voi tosin olla ensimmäinen ns. vakavasti otettava fantsukirjailija.

Fantasiahan on taiteenlajina käytännössä yhtä vanha kuin ihminen itse. Vai voiko joku muka pitää Raamattua sataprosenttisena totena. Tai vaikkapa Kalevalaa. Tai Beowulfia. Tämä on ehkä turha yleistys, sillä Raamattuahan pidetään joissakin piireissä Jumalan sanana; ja eikö myös haltioita sekä peikkoja ja menninkäisiä ollut joskus ihan "oikeasti" olemassa? Olisipa mukava muuten törmätä muutamaan...

Se täytyy kuitenkin mainita, että Lordi kirjoittaa harvinaisen kauniisti sekä koirista ja ketuista että peikoista - eli siis kaikista niistä, joista itsekin pidän. Romaani on myös harvinaisen koskettava iästään huolimatta; joissain kohdin kirjaa koin jopa, että siinä ei puhutakaan ihmisen kaipuusta haltioiden luo - vaan ihmisen tarpeesta löytyy Jumala. Pitääkö tämä sitten lainkaan paikkaansa - tiedä häntä?

Lordi Dunsany: Haltiamaan kuninkaantytär

****

Kirje kollegalle

Kuten tuli aiemmin luvattua, niin tässä on sulle vähän palautetta kirjallisista tuotoksistasi. Ihan alkuun voisin sanoa, että sun kannattaa hankkia itsellesi ns. ammattiapua. Suomihan on täynnä ihmisiä – kirjailijoita ja muita vastaavia – jotka rahasta lukevat toisten käsiksiä yms. Niitä löytyy mm. X:stä sekä Y:stä, jossa itsekin opiskelen parhaillaan. Nimittäin silloin, kun on jostakin maksanut, niin – voisi ainakin kuvitella – palaute on parempaa eli perusteellisempaa. Ilmaisenhan hinta-laatusuhde on ääretön, joten en takaa, että tästä on sulle varsinaisesti mitään hyötyä…

Sen haluaisin tähän alkuun kuitenkin mainita, että hyvä sarjakuva on yhtä kuin hyvää kirjallisuutta. Näitä ei voi erottaa toisistaan. Esim. Alan Mooren Vartijat on juuri niin hyvä vain siitä syystä, että se ei ole ainoastaan hyvä sarjakuvaromaani – vaan myös oikeasti hyvä romaani. Tällä yritän kertoa sitä, että suosittelisin sulle myös ihan ”oikeaa” kirjoittamisoppia, eikä siis pelkästään sarjiksiin liittyvää. (Voihan tosin olla, että olet tällaisessa jo kerinnyt ollakin.)

Luin sun kässäristäsi sen ensimmäisen version. Viime kerrallahan en ollut lukenut yhtikäs mitään. Lupaankin lukea tämän viimeisimmän sitten taas ensi kerraksi, joten voi hyvin olla, että olet osan näistä ”virheistä” jo ehtinyt korjata, mutta tässä niitä nyt kuitenkin tulee:

Aluksi ajattelin, että sullahan on käsissäsi käytännössä aika valmis sotanovelli. Kun luin pikkuisen pitemmälle, huomasin, että asiat eivät olekaan ihan niin hyvin. Nimittäin sun tekstissäsi oli paljon potentiaalia, mutta myös paljon puutteita. Ensimmäisenä pisti silmään kieli. Rehellisestä sanottuna se oli useimmiten kelvollista, mutta joissain tietyissä kohdin valitettavasti jopa hieman kehnoa. Älä ollenkaan ajattele luopuvasi puhekielestä, mutta onko kyseisten sotilaiden pakko puhua kuin 2000-luvun teinit. Ei kirjakielikään hyvä vaihtoehto ole – vaikka olisikin mielestäni ainakin neutraalimpi. Sen takia kehotan sua katsomaan paljon kyseistä aikakautta kuvaavia leffoja; sekä ehkä myös juttelemaan niiden kanssa, jotka oikeasti ovat olleet paikan päällä – kyllä sulta luulisi joku isoisä/äiti löytyvän.

Toisekseen teema. En voi painottaa enempää teemaa (vaikken sitä aina itsekään onnistu löytämään omista teksteistäni). Meillä on nimittäin yksi opettaja, joka lähes joka ikinen tunti kertaa, että ”jokaisen kohtauksen pitää edistää teemaa”. Mikä tämä teema sitten on – en tiedä, mutta sun luulisi sen tietävän. Siksi olisikin hyvä, että ihan kirjoittaisit sen paperille ja katsoisit, että miten tämä teemankäsittely etenee juuri kohtaus kohtaukselta. Esim. jos todellakin on tarkoituksena tehdä taiteilijasta tappaja – vaikka itse olen täysin vastakkaista mieltä – niin sen pitää tapahtua asteittain. On hyvä huomata, että sotaviihteessä on mahdollista aivan sama asia kääntää myös päälaelleen, joten samasta teemasta saa sekä militaristisen että pasifistisen sanoman. Sen pitää kuitenkin olla selvää, kummasta onkaan kyse, sillä kaikessa on kyse painotuksista.

No, nämä nyt ovat vain tällaisen pitkätukkahipin jorinoita, joten näitä on turha ottaa niin kovin vakavasti. Itse asiassa alkuun musta tuntui jopa siltä, että mun pitäisi jäävätä itseni. Mutta se olisi ollut todella huono tekosyy. Nimittäin oliko se juuri Tarantino joka sanoi jotakin sinnepäin, että ”jos et vain pidä musikaaleista, ja vaikka näkisit maailman parhaan musikaalin, et yksinkertaisesti pitäisi sitä minään”. Mä puolestani pidän sotatarinoista, mutta ainoastaan siinä mielessä, että lopussa on jonkinlainen vahva rauhanomainen väittämä. Mutta se ei tietenkään estä sua tekemästä sitä, mitä itse haluat tehdä. Kunhan pidät mielessä, että kaiken mitä paperille laitat, pitää olla tiedostettua. Mikään ei nimittäin tapahdu vahingossa – ei edes elokuvissa tai sarjakuvissa.

Eipä mulla sitten muuta sanottavaa olekaan. Toivottavasti tästä oli yhtään hyötyä. Tein tämän ihan hyvää hyvyyttäni, sillä pitäähän kollegaa aina auttaa. Mutta sovitaan niin, että jäät palveluksen velkaa, joten saatan joku päivä vaikka toimittaa sulle omaa käsistäni luettavaksi. Joten ei siis muuta kuin tavataan jollakin lukuisista Z:n kursseista. Ta-taa!

[Jäämme jännityksellä odottamaan, koska kyseinen teos kenties valmistuu...]

Tosiasioita & saavutuksia

Tosiasioita:

Nykyään blogin pitäminen on kai sitä, mitä ennen vanhaan piraattiradiotoiminta. Sitä vain toivoo, että joku yksinäinen seilori ajelehtisi sopiville vesille.


Saavutuksia: 

Finlandia-voittaja on haukkunut kirjallisia hengentuotteitani. Siitä voin olla ylpeä. Tosin siinä vaiheessa hänellä oli plakkarissa pelkkä ehdokkuus...

Elokuvista

Katsoin vähän aikaa sitten Australian armeijan värväysvideon. Sen nimi oli Huomenna taistelun alettua. Nyt kun sitä tarkemmin miettii, niin olipa erikoisen kummallinen nimi kyseiselle filmille. Ja miksi minä löysin sen Makuunista?

Noh, se kuitenkin kertoi kahdeksasta aussiteinistä. Joukkoon kuului blondi urheilijanuorukainen, kreikkalainen kovis, uskistyttö, pissis, aasialainen kundi ja myös joitain muita tyyppejä. En muista heidän nimiään. Koska yhtään lakisääteistä "veljeä" ei ollut elokuvassa mukana menossa, niin siitä pitkä miinus - ehkä Down Underista ei vain yksinkertaisesti löydy mustia? Mene ja tiedä.

Mikä oli hyvää, niin lopulta jopa se pitkätukka, hamppuapoltteleva hippikin saatiin käännytettyä oikeaan ruotuun - sekä tarttumaan aseeseen. Ei sitä silti parturiin saatu, mistä toinen miikka. Kaikesta huolimatta elokuva edusti mielestäni juuri sitä oikeaa, vanhaa kunnon jenkkiasennetta, että "jos vittu tulette meidän maahan, niin turpaan tulee!" Vihollisina olivat luonnollisesti japsinatsit, jotka - vaikka kärsivätkin täydellisestä sotilaskoulutuksen puutteesta - oli kuitenkin onnistuttu jostain kumman syystä varustamaan ihan kunnon menopeleillä.

Ei mutta jos ollaan hetki täysin vakavissaan, niin kyseessähän on aivan törkeää propagandaa. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun sen pitää kohdistua lapsiin (13-vuotiaisiin). Tuleva tyttäreni saa koska tahansa rakastua vampyyriin ja poikani mennä velhokouluun, mutta jos menette armeijaan, niin kotona tulee sitten kyllä huutia!

Jos minä saisin päättää - mitä en tietenkään saa - niin joka ikisen kutsunnan aluksi näytettäisiin Hair-musikaali. Sitten voisimme kaikki ottaa toisiamme käsistä kiinni ja hoilata Let the Sunshine In -kipaleen mukana. Let the sunshine, let the sunshine in, the sunshine in...

Astro City

Sain äskettäin valmiiksi pienehkön lukurupeamani, kun luin putkeen kaikki ilmestyneet - tai mitä nyt kirjastosta sattui vain löytymään - Astro City -sarjakuvat. Sarjan kirjottajanahan toimii tuo Kurt Busiek, joka on monille enemmänkin amerikkalaista sarjista seuraaville varmaankin suhteellisen tuttu tapaus. Itse tosin tutustuin miehen tuotantoon ihka ensimmäiseksi Marvelin julkaiseman Marvelsin kautta.

Astro City on Busiekin ihan "oma" sarja, joten kaikki mitä hän siihen paneekaan, tulee häneltä itseltään sekä kollegoilta eikä siis Marvelin ja DC:n kaltaisilta suurilta sarjiskoneilta. Tämä on kyseisen sarjan sekä suurin etu että myös pahin haitta. Syy siihen on se, että kun on lähdetty tekemään supersankarisarjakuvaa, jossa ei ole mukana niitä kaikkien tuntemia batmaneitä, supermanejä sekä spider-manejä, niin on huomattavasti vaikeampi saada ihmiset koukutettua.

Siinä Kurt onnistuu kuitenkin varsin näppärästi, mutta selvästi on tullut kyseisten lehtitalojen hengentuotteita luettua hivenen tarkemminkin. Nimittäin ne samat hahmot sivuilta kyllä löytyvät - tosin erilaisina alter egoina. Lukija voi sieltä sitten bongailla Batmanin ja Supermanin sekä X-menin ja Fantastic Fourin. Busiek on silti hoitanut hommansa sen verran hyvin, että tuskin lakimiehet hänen ovelleen ihan heti tulevat kolkuttelemaan.

Viidestä albumista kolme sisälsi pikemminkin lyhyitä sarjakuvanovelleja ja kaksi muuta taas vähän pitemmät tarinat. Selvästi lyhyet jutut sopivat sarjan henkeen huomattavasti paremmin. Isommat kertomukset alkavat pikkuhiljaa hieman tympiä - ehkä juuri niiden vähemmän karismaattisten päähenkilöiden vuoksi - mutta novelleja lukee kyllä ilokseen. Tosin viimeisen kirjan kohdalla oli jo huomattavissa lievää leipiintymistä...

Se on kuitenkin aika merkillepantavaa, että joka osan alussa oli kovin mairitteleva esipuhe, joita oli hommattu rustaamaan Neil Gaimanin sekä Frank Millerin kaltaisia supertähtiä. Voisi melkein luulla, että nyt ollaan puhumassa jostakin Vartijoiden kaltaisesta merkkipaalusta (onneksi kuitenkin Alan Moore ei ollut kehujien joukossa). Ehkä kun sitä itsekin päättää julkaista jotain sitten hamassa tulevaisuudessa, niin pitänee kaiketi panostaa juuri noihin puheisiin. Sillä kuka se kissan hännän nostaisi, jos ei kerran kissa itse.

Life in the Big City
****

Confession
***

Family Album
****

Tarnished Angel
***

Local Heroes
**

Musiikista

Satuin tänään jostain kumman syystä katsomaan putkeen HBO:n tuottaman dokumentin Lady Gagan viimeisimmästä kiertueesta Monster Ball Tourista sekä heti perään keikan Kate Bushin ensimmäiseltä kiertueelta. Edellinen oli kuvattu Madison Square Gardenissa ja jälkimmäinen taas Hammersmith Odeonissa. Eikä konserteilla ollut ikäeroa kuin tuollaiset kolme vuosikymmentä.

Tuota Gagaahan olin itsekin joskus viime vuonna todistamassa ja eipä siitä kauan aikaa ole, kun Yle sen meidän kaikkien pikku monstereiden iloksi lähetti. Bushia varten ei myöskään tarvinnut kääntyä kämäisten VHS-kasettien puoleen, sillä kiitos internetin ihmemaan, pystyin katsomaan sen suoraan kotikoneeltani. Thank you, YouTube! Joku voisi kysyä, mitä ihmeen tekemistä Lady Gagalla on Kate Bushin kanssa - no, enemmän kuin arvaattekaan.

Molempia artisteja näyttää vaivaavan se tosiseikka, että pelkkä musan esittäminen ei yksinkertaisesti vain riitä. Joten kummankin esitys oli pikemminkin musiikin ja teatterin yhdistelmää. Siinä missä Ladyn Monster Ball -kiertua lähenteli kybermusikaalia tavallisen konsertin sijaan, oli Katen keikka jo käytännöllisesti katsoen performanssitaidetta. Voisin kuvitella, että jos olisin tuota jälkimmäistä 70-luvulla käynyt todistamassa, niin olisi aika jännä olo ollut jälkeenpäin.

Ja kuten jokainen varmaan tietää, Kate Bush lopetti siis keikkailunsa yhteen ainoaan kertaan. Sen jälkeen hän keskittyi enemmän tai vähemmän musavideoiden tehtailuun. Ja kas kummaa, myös Lady Gagan musiikkia leimaa vahva visuaalisuus. Vaikka en paremmin asiasta tiedäkään, voisin kuvitella kumpaisenkin miettineen myös näitä kuvallisia puolia ihan jo kappaleita kirjoittaessaan. Niin, ja vaikka Jersey Shore onkin tappanut MTV:n, ovat videot onneksi nykyisin löytäneet tiensä nettiin.

Olisi vaikea varmasti väittää, että Kate Bush ei olisi Taiteilija isolla alkukirjaimella. Mutta Lady Gagaa voisi jo pitää itse Taiteena. Siitä kuitenkin lisää jokin toinen kerta... Good night and good luck!

Runoudesta

Tällä kertaa runouden amfiteattereilla ottelevat kaksi rokkarirunoilijaa:

Toinen on runoilijasta rocktähdeksi muuttunut Patti Smith ja toinen rokkikukosta runoilijaksi kääntynyt Jim Morrison. Smithin teos on nimeltään Viattomuuden tunnusmerkit ja Morrisonin puolestaan Jumalat & Uudet olennot. Nimet kertovat kaiken oleellisen.

Patti Smithin - jota pidetään tietyissä piireissä jopa jonkinlaisena punkin kummitätinä - runot ovat yllättävän - no, viattomia. Omassa musiikissaan huomattavasti rajumpi Patti on ehkä jopa vähän liiankin pliisu. Kyseessä ei siis todellakaan ole minkäänlaista rocklyriikkaa, vaan ihan "oikeita" runoja. Mutta jos ja kun runous ei vain yksinkertaisesti soita minkäänmoisia mielenkieliä, ei sillä ole käytännössä mitään merkitystä.

Paljon kertoo myös se, että valikoiman on suomentanut Risto Ahti. Kun ennen lukemista mietin, kukakohan voisi suomentaa Smithin tuotantoa, niin ensimmäiseksi mieleen tuli jotain Kauko Röyhkän ja Pelle Miljoonan suuntaan. Ahti on kuitenkin tähän tarkoitukseen ihan passeli heppu, sillä kyseinen runous on huomattavasti lähempänä esimerkiksi juuri hänen omaa tuotantoaan kuin taas yllämainittuja.

Liskokuninkaan eli Mr. Mojo Risingin runot iskevät tajuntaan pikkaisen lujempaa, mutta myös tässä tapauksessa kyseessä on ihan ihkaoikeita runoja. Niissä on kyllä huomattavasti enempi meisseliä, joten setti on tyylillisesti paljon lähempänä Morrisonin musiikillista tuotantoa. Kuitenkin se tosiasia, että noin puolet koko kirjasta käsittelee temaattisesti elokuvaa, kieltämättä kummastuttaa.

Jälkimmäinen puolisko tutkii asioita hieman laveammin. Ja kun ottaa huomioon, että kundi on kuitenkin kuollut jo 27-vuotiaana, niin ei voi kuin voivotella, minkä runoilijan maailma olisikaan hänestä vielä saanut. Jimhän oli jopa kerinnyt äänittääkin osan runoistaan (jotka sitten tietenkin on julkaistu postuumisti). Nyt on silti käynyt niin ikävästi, että runoilija-Morrisonin ääni on päässyt hukkumaan shamaani/juoppo-Morrisonin legendan alle...

Patti Smith: Viattomuuden tunnusmerkit
**

Jim Morrison: Jumalat & Uudet olennot
***

Viikon viisaus II

"Russian Roulette is not the same without a gun"

- Lady Gaga -

(Touché!)

The Witcher - Noituri

Sain tuossa juuri äskettäin luettua toisen osan puolalaista fantasiasaagaa, joka kertoo noituri Geraltista. Koska kirjailijan nimi on puolaa ja hieman liian vaikea muistaa ulkoa, niin kehoitan kaikkia teitä pikku fantsunörttejä kääntymään Googlen puoleen. Osahan varmaankin on tutustunut kyseiseen sarjaan aivan ensimmäiseksi pelien muodossa, joista on tainnut jo muodostua jonkinsortin käsite pelipiireissä (mutta itse tosin olen päässyt nauttimaan vasta vain kirjoista).

Oliko se Picasson Pablo, joka kerran sanoi jotenkin niin, että "huonot taiteilijat lainaavat, hyvät varastavat". Noh, tämä ei voisi kyseisen kirjailijan kohdalla pitää paremmin paikkaansa. Enkä väitä Andrzej Sapkowskia - tulihan se sieltä - varkaaksi, mutta kyllä hän aika samoille vesille on vieheensä heittänyt kuin myös valtaosa maailman muista fantasiakirjailijoista. Ja ei siinä mitään; kyllähän kliseitä saa käyttää hyväkseen, kunhan vain valitsee niistä ne kaikista käyttökelpoisimmat sekä elinvoimaisimmat.

Ja juuri niinhän Sapkowski on tehnytkin... Löytyy lohikäärmettä, miekkoja ja magiaa. Lisäksi kääpiöitä, haltioita sekä hobitteja(!) - tosin kaikki nämä eri nimillä. Olikohan se Neil Gaiman, joka joskus sanoi, että on kummalista, että genre, jonka pitäisi olla se kaikista mielikuvituksellisin, onkin sitä kaikkein vähiten. Kirjallisesti Puolan Tolkien on kyllä parempaa keskitasoa - ei siis mitään päätä huimaavaa proosataituruutta - mutta ajaa kuitenkin asiansa valitussa lajityypissä.

Pidän kuitenkin edelleen sarjan ensimmäistä osaa Viimeistä toivomusta laadukkaampana jälkenä, mutta ei Kohtalon miekkakaan huono ole. Lisää sitä samaa, joten jos tykkäsit ekasta osasta, niin tuskin tulet pettymään toiseenkaan. Ja eikö se olekin fantasiakirjallisuuden tärkein tehtävä: Palata aina vain uudestaan ja uudestaan takaisin sinne Keski - öö - maahan, vai mikä se nyt olikaan kyseisessä tapauksessa?

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka

***

Deitti-ilmoitus

Olen vain vuoden vanhempi kuin, minkä ikäiseksi John Keats eli. Olen samanikäinen kuin Pekka Streng oli kuollessaan. Parin kuukauden päästä olen Jim Morrisonin ikäinen.

Miksi minusta siis tuntuu, että aikani käy niin vääjäämättömästi vähiin?

Jos nyt kuitenkin saisin vain ja ainoastaan reilun vuoden elinaikaa – sanotaan vaikka maksimissaan ”maailmanloppuun” eli 21.12.2012 asti – niin mitä ihmettä tekisin kaikella sillä jäljellä olevalla ajalla.

Tässä tulee muutamia mietteitä:

Nuorena kuoleminen ei ole kovinkaan kannatettavaa, jos et jätä mitään jälkeesi. Ja koska olen vain omasta kirjailijuudestaan haaveileva nuori kolppi, niin kai minun pitäisi jotain keritä julkaisemaankin. Joten ihan ensitöikseni kaiketi kirjoittaisin käsikseni valmiiksi – johon varmasti menisi suurin osa jäljellä olevasta ajastani – ojentaisin sen USB-tikulla veljelleni ja sanoisin: ”Julkaise se ja pidä rahat!”

Se siitä. Toisekseen olen aina halunnut matkustella. Olen jo teinipojasta asti halunnut käydä Japanissa (ja aivan erityisesti Tokiossa), joten kaipa sinnekin olisi sitten mentävä. Lyhyen tähtäimen suunnitelmana olisi tosin lähteä Pariisiin ja siellä päin käydä Jim Morrisonin haudalla. Sitten poseeraisin hautakiveä vasten rauhanmerkkiä näyttäen. Mutta sen jälkeen menisin sinne Tokioon. Ja jos en joutuisi ydinvoimalaonnettomuuteen, kasvaisi Godzillan mittoihin ja tuhoaisi koko kaupunkia, niin aikaa jäisi vielä yllin kyllin tuhlattavaksi.

Kenties hankkisin jonkun kivan japanilaisen tyttöystävän… Mutta hetkinen? Tämänhän kohdan piti tulla vasta hieman myöhemmin. Eli jäljellejäävän ajan käyttäisinkin vetämällä helvetinmoiset sakekännit ja käymällä bordelleissa, joissa kaikki tytöt olisi puettu Sailor Moon –univormuihin.

Vitsi. Vitsi.

Oikeasti yrittäisin löytää elämääni jonkun, joka siitä on niin kauan puuttunut eli niin sanotun paremman puoliskoni. Eikä sen välttämättä olisi pakko olla japanilainen tyttö, vaikka mielestäni he ovatkin ihan ylisöpöjä ja –herttaisia.

Etsisinkin vain jonkun mukavan naisen, joka rakastaisi minua ja minä rakastaisin häntä. Eipä siihen voi mitään muuta oikein sanoa. Millainen tämä nainen sitten olisi: No, ehkä unelmatapauksessa hänellä olisi punainen tukka, pisamia ja kukkamekko; mutta tämä kyllä rajaisi mahdollisia vaihtoehtoja harmittavan paljon. Joten uskonkin, että pelkällä lämpimällä hymyllä pääsisi jo aikamoisen pitkälle…

Ai niin, ja siellä Tokiossa minun olisi varmaankin pakko kääntyä buddhalaiseksi, sillä kyseinen filosofia on jo pitkään kiehtonut minua. Joten kaipa sitä pitäisi ajella päänsä kaljuksi ja pukeutua oranssiin. Tämä taitaisi kuitenkin huomattavasti rajata noita jälkimmäisiä vaihtoehtoja, joten ehkä jätän pitkät kutrini rauhaan ja tyydyn vain pukeutumaan farkkuihin ja T-paitaan. (Mutta Buddhan oppeihin paneutuisin kyllä kaikesta huolimatta entistä tarkemmin.)

Voin jo nyt nähdä päässäni, miten kävelen pitkin sateisia Tokion katuja, huomaan edessäni höyryävänkuuman nuudeliständin ja istahdan alas ottamaan kupillisen tofunuudeleita. Niin, ja ruokajuomaksi riittäisi pelkkä vesi, kun en vahvemmista niin kovasti perusta.

[Onkin suorastaan pienoinen ihme, että olen edelleen sinkku... ^_^]